Tervehdys lukija(t) pitkästä aikaa.
En ole kirjoittanut aikoihin, johtuen ehkä yleisöryntäyksestä ja liiasta kuuluisuudesta, jota olen saanut osakseni tällä blogilla. Ei, en ole vaan kirjoittanut. Asiaa olisi ollut, mutta pitkän tauon jälkeen on vaikea jatkaa/aloittaa uudestaan.
"Mitä mietit?" oli kysymys, jota minulle esitettiin monesti viime aikoina. Todennäköinen syy kysymiseen on minun joidenkin mielestä tuijottava katse. Vastasin kysymykseen "emmä mitään mieti". Usein tuijottaessani ihmistä kyseessä on keskustelu, jossa vastapuoli sanoo lauseen ja lopettaa. Sitten odotan jatkoa. Tämän odottamisen aikana jään (vahingossa) tuijottamaan keskutelukumppania silmiin. Tämä on ominaisuus (vamma), joka on ollut minulla pitkään. Muistan sen jo teini-iästä. Ehkä minut on kasvatettu katsomaan ihmistä silmiin kun puhutellaan ja keskutellaan.
Jotkut saattavat kokea tuijottamisen uhkaavana/häiritsevänä. Kaipa tämän takia minun pitäisi pyrkiä pois tästä tavasta. Vai hä? Enpä tiedä. Ei tämä kuitenkaan ole minun elämääni vaikeuttanut.
Toinen asia itsessäni on tämä outo huumorintaju, jota ei kukaan voi ymmärtää. Saatan kertoa vitsin, joka ei naurata itseäni eikä kukaan ymmärrä vitsin taustaa tai sen komiikkaa. Olen aika huono kertomaan vitsejä. Tilannekomiikka on aselajini ja linguaaliset humoriskit peitseni.
Laitan tähän jatkoksi julkaisemattoman kirjoituksen onnellisuudesta:
Hyvä kysymys tehdä itselle: olenko onnellinen. Toinen hyvä kysymys on, mitä vaadin onnellisuudelta. Mikä ihmiselle yleensä on tärkeää ja mikä on vain halua saada jotain. Elämän tärkeiden asioiden lista vaihtelee vuosittain erityisesti nuorella iällä. Minulle onnellisuuden tuo toisen ihmisen onnellisuus ja oman onnen jakaminen. Saan perheeltäni onnen ja saan onnen kun voin tuottaa toiselle onnellisuutta vaikka menettäisinkin itse jotain. Eniten huomasin olevani onnellinen kun toinen ihminen sai minulta apua ahdistukseen. Minulle onnellisuuteen liittyy aina jakaminen. En voisi kuvitellakaan olevani onnellinen yksin, ilman mitään kontakteja, ilman onnen jakamista.
Kuulen liian usein lauseen "no, olen mä onnellinen, kun noilla toisilla menee noin paljon huonommin". Minua tämä ei lämmitä yhtään. Minua pikemminkin ahdistaa toisten ahdistus, ei helpota. Joskus on vaikeaa olla onnellinen toisen puolesta, jos hänellä menee paljon paremmin kuin itsellä, ainakin ulkoisesti paremmin. Todellisuus voi olla aivan toisenlainen. Onnellisuus on aivan liian vaikeaa nykyisten standardien mukaan.
Täytyy olla ainakin täydellinen koti, täydellinen puoliso, täydellinen työ, täydelliset lapset ja täydelliset naiset. Rahaa täytyy olla paljon. Ura on tärkeä. Ilman näitä ei voi olla onnellinen. Täydellisyys on varmasti kaikkien tavoittamattomissa kunhan vain tekee kaikkensa ja enemmän. Back to earth -tyyppinen lause tähän. Miksi onnellisuuden kuva on tällainen? Olemmeko niin rutinoituneet, että emme osaa olla onnellisia muuten kuin ulkoapäin tulevien standardien mukaisten onnellisuuskriteerien täyttyessä.
Miksi joidenkin täytyy miettiä pitkään sitä, ovatko he onnellisia? Eivätkö he sitä mieti muuten kuin kysyttäessä? Sitähän me täällä yritämme jatkuvasti saavuttaa, kyllä pitäisi tietää onko onnellinen. Elämässä on monia asioita, jotka vie onnellisuuden meiltä. Minusta onnellisuus on ennen kaikkea oman pään sisällä tapahtuvaa toimintaa. Elämä on välillä hyvinkin karu ja armoton, mutta ihminen saattaa olla hyvinkin onnellinen omassa elämäntilanteessaan.
"On sillä otsaa lainata itseään."
-Heiskanen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti