Päivän ajatelma

Laitoin mahdollisuuden kommentoida avoimeksi kaikille, joten kommentoikaa vapaasti. Tämän päivän ajatelma on edellisestä kirjasta  "Maailman kauneimmat ajatukset" Arto Manninen (toim.).

Liian monilta ihmisiltä jää näkemättä hopeareunus, koska he odottavat kultaa. (Maurice Setter)

Uusi ohjelmanumero

Tervehdys arvoisat blogini lukijat. Tänään aloitan uuden "ohjelmanumeron" blogissani. Se on huivitanssi... ei vaan ponileikki. En itsekään naura enää omille jutuilleni kymmentä minuuttia kauempaa. Aloitan siis osion, jossa kirjoitan teille ajatelman / aforismin / ajatuksen jostain kirjasta tai omasta päästäni. Saatan jopa kommentoida tätä ajatusta jollain tavalla. Lukijoilla on myös mahdollisuus kommentoida tätä lausahdusta. Normaali ohjelma, mitä tähänkin asti, elämäni opit, vaivat ja ilot, jatkuu tavalliseen tapaan.

Ensimmäinen lausahdus on kirjasta "Maailman kauneimmat ajatukset" Arto Manninen (toim.).

Onnellinen se, joka ei murehdi sitä, mitä häneltä puuttuu, vaan riemuitsee siitä, mitä hänellä on (Demokritos)

Herkullinen ajatus, mutta kamalan vaikea. Monessa tilanteessa olen huomannut murehtivani jotain joka minulta puuttuu. Silloin ei näe sitä mikä on aivan vierellä. Aina on joku murhe mielessä tai sitten on hirveä kiire. Ihmisillä on kauhesti tekemistä ja aina on kiire. Sitten siitä kiireestä jaetaan muille ja aiheutetaan muissa kiireen tuntua. Itse en siedä jatkuvaa kiirettä. Asiat pitää voida tehdä niin nopeasti kuin ne on inhimillisesti mahdollista. Kaikki turha kiire pois ja varsinkin kiireen tekeminen. Siis se, että kuvitellaan kiire ja ajatellaan, että ainoastaan kun on kiire niin tekee jotain hyödyllistä. Eikö ihmiset voisi sanoa, että en ehtinyt, pitää ensi kerralla kokeilla toisella tavalla. Kyllä kiireestä on hyötyäkin, sanotaan että kiire/stressi on paras muusa.

Minä koetan, että kiireeni töissä, lasten kanssa ja muutenkin ei tulisi sen hyvän näkemisen eteen, jota elämässäni on. Kiireen vähentäminen maailmasta saisi ihmiset näkemään toisensa ja hyvät asiat elämässään ja myös mahdollisesti näkemään sen mitä hyvää voisi toisen ihmisen puolesta tehdä.

Pysähdy hetkeksi katsomaan omaa elämääsi ja kiellä itseäsi näkemästä mitään pahaa. Silloin olet onnellisimmillasi.

Tarpeettomuus

Eräänä päivänä harjoitusten jälkeen minua ärsytti mielettömästi. Joku asia meni pieleen tai ainakin rupesi vihastuttamaan. Suutuin erään ihmisen toimintaan vaikka se ei ollut mitenkään väärää. Hänen toiminnassaan ei ollut mitään mikä olisi antanut syyn suuttumiselle. Tilanteessa sain kuitenkin kehitettyä itselleni ärtymyksen, joka vaikutti kaikkeen toimintaani sinä iltana. Siihen liittyi näin analysoituani pettymystä ja tarpeettomuuden tunnetta. Soittoni ja tarpeeni sinä iltana viskattiin viemäriin ja keskityttiin muihin ihmisiin (tämä oli siis tunne, joka minulla oli, ei varsinaisesti se mitä tapahtui).

Tarpeettomuuden tunne sattuu kamalasti. Ajatus siitä, että minua ei tarvita, on varmasti monen mielestä lähes pahinta mitä voi sosiaalisessa elämässä olla. Tällä kertaa oli kyse vain ajan käytöstä ja siitä, että oli keikan kannalta tärkeämpää keskittyä johonkin muuhun. Mutta se ei ole tämän blogikirjoituksen pointti.

Miksi tarpeettomuus koskettaa minua erityisesti? Tarvitsenko jostain viestejä siitä, että olet tärkeä ja minusta välitetään? Tottakai tarvitsen. Mutta miksi en usko vähällä. Olen toki saanut kuulla tärkeydestäni ja osaamisestani ja kaikkea hyvää itsestäni, mutta osaanko ottaa sen vieläkään vastaan. Tämä on nimittäin asia, jota olen pyrkinyt kehittää itsessäni. Kyllä luulisin osaavani ottaa palautteen vastaan, ehkä kyse ei olekaan siitä. Olisiko se niin, että jos palautetta ei tule, olen epävarma siitä, mitä minusta ajatellaan? Tai peräti ajattelen automaattisesti pahinta. En ehkä tee tätä älyllisellä tasolla, pikemminkin se tapahtuu tunnetasolla.

Tarpeettomuuden tunne ja pettymykset herättävät minussa ärtymystä. Toivoisin osaavani käsitellä ne muulla tavoin. Tässä kyseessä olevassa tilanteessa olisi auttanut, jos olisin kertonut ajoissa mitä haluan. Toisaalta en edes itse tiennyt tuolloin mikä olisi tilannetta helpottanut. Jälkeenpäin kyllä soitin ärtymykseni inkarnaatiolle (en ole vihainen usein ihmiselle vaan tilanteille) ja selvitin asian. Tarvitsin ensin hieman tuuletusta. Sen olen kyllä oppinut, että koskaan ei saa jäädä mitään hampaankoloon. Ja sen, että puhumalla suoraan ihmiselle jota asia koskee, saadaan paras tulos.

Ärtymyksen sanominen ääneen on minulle ollut aina vaikeaa. Kasvatusta voi yrittää syyttää, mutta järkevämpää on pyrkiä kehittämään itseään. Yritän sanoa seuraavan kerran ärtymykseni heti enkä odota kunnes tunteet laantuvat. Olen toisaalta sitä mieltä, että tunnekuorman alla puhuu itseni lisäksi harkitsematon superegoni mr. Hyde, tuo varjoinen synkkä hönkä usvaisella kadulla vaanimassa viatonta sielua. Olisiko jotain pelkoa omaa mr. Hydeä kohtaan? Hypoteettisesti ajatellen: pelkään/en osaa näyttää tunteitani itselle ja muille, siitä seuraa ärtymys, en saa puhuttua auki asioita, siitä seuraa ahdistus, joka tuo lisää ärtymystä. Tämän ärtymyksen aikana en osaa sanoa sitä ääneen mitä kannattaisi. Kiellänkö itseltäni ärtymyksen, saanko olla suuttunut, pettynyt? Jälleen kerran älyllisesti en kiellä, mutta tunnetasolla tilanne on toinen.

Minulta kysyttiin pari päivää sitten, että mikä on haastavinta isyydessä. Vastasin siihen, että oman ajan sumpliminen. Kuitenkin huomasin nyt, että haastavinta on/oli tarpeettomuuden tunne. Silloin kun lapsi voi huonosti ja ainostaan äiti kelpasi, olin lapselleni ilmaa. Se tuntui todella pahalta. Tämä aiheutti minulle ärtymyksen, surun, pettymyksen. Ihminen, jolle antaisin kaikkeni, ei tarvinnut minua. Olen siitä tyytyväinen, että minä kelpaan, siis olen yhtä tärkeä lapsilleni kuin äitinsä, vaikkakin äiti on aina tärkein ja minun puolestani niin saa olla.

Tarpeellisuuden tunteeseen liittyy myös sosiaalisen elämäni dilemma, varsinainen pulma, lähes pähkinä. Koen jotenkin siten, että elämäni on ympäristöni varjossa. Meille tullaan tapaamaan lapsia tai vaimoani, eikä erityisemmin minua. On toki ihmisiä, jotka tulevat tapaamaan ainoastaan minua, mutta harvemmin. Montaa tällaista ystävää minulla ei ole. Joillekin ihmisille "pitää" keksiä joitain tekosyitä, jotta voisi kutsua luokseen. Muistan tämän olleen minulle kipupisteenä jo kauan. Nuorena muistan, että en viittinyt soittaa kavereille, koska ajattelin, että jos he eivät soita minulle, he eivät kaipaa minua. Olen ottanut jo askeleita kohti rohkeampaa minää, mutta tie on pitkä. Miksi ylipäätään olen huolissani siitä, että kaipaako joku minua, saanhan minä silti kaivata ja haluta nähdä häntä.

Avoimuus

Olen luonteeltani rauhallinen ja kuunteleva, sivusta katsoja. Vai olenko? Edellisellä keikalla soittaessani huomasin olevani lavalla ihan jotain muuta. Jotain energiaa minussa on, joka ei tule esiin arjessa. Minusta tuntuu, että se rauhallinen ihminen joka olen ollut aina, haluaa väistyä ja tilalle tulla jotain muuta. Energiaa, iloa, sykettä. Toki ihmisessä on useita puolia ja rauhallinen tulen varmasti aina olemaan. Tuntuu, että tämä avoimempi ja räväkkäämpi puoli minusta tahtoo esiin. Vanhat totutut tavat ja ympäristö vaikeuttavat uuden persoonan löytämistä, tai ei uuden persoonan ihan kokonaan, vaan persoonan eri ulottuvuuksien löytämistä. Ihminen toimii usein tilanteessa kuten hänen odotetaan toimivan. Minun odotetaan olevan rauhallinen, sulkeutunut ja hiljainen. Tai ainakin minä luulen muiden odottavan. Silloin minun on vaikeaa saada itsestäni irti enempää.

Tuntuu, että häpeän jotain itsessäni, kun olen avoin ja ulospäinsuuntautuva. Pelkäänkö kenties saavani negatiivista kaikua? En pelkää noloja tilanteita, osaan kyllä nauraa itselleni, mutta joku kanssakäymisessä on, joka on vaikeaa. Avoimuus ja iloisuus tuntuu onnistuvan parhaiten työssä ja keikalla esiintyessä. Oman elämäni vähättely tuo avoimuuteen uusia haasteita. Huomaan jatkuvasti vähätteleväni omaa itseä ja elämääni. Mitähän varten minä sitä teen? Näin älyllisesti ajateltuna minulla menee kaikin puolin todella hyvin. Vaatimattomuus on suomalaisten hyve, josta on muodostunut kansantauti. En minä halua vähätellä itseäni, koska minun tapauksessani, jos vähättelen itseäni en osaa arvostaa myöskään muita. Ainakaan en osaa sanoa sitä arvostusta ääneen. Pidän todella montaa ihmistä tärkeänä, hyvänä, osaavana ja rakkaana, mutta en osaa sanoa sitä.

Avoimuus minulta puuttuu monessa tilanteessa. Ehkä siihen liittyy myös se, että en sano mitä sylki suuhun tuo useinkaan. Asioita täytyy pyöritellä pitkään. Kuulin sen liittyvän savolaisuuteen. Tästä monesti on koitunut se, että tilanne ja tilaisuus sanoa jotain menee ohi. Ajattelen päässäni asiat ja suuni ei osaa sitä sanoa tai suu on sitä mieltä, että ne sanat eivät sovi sinne. Huomatkaa kuinka helposti ulkoistin ongelman. Ei, kyllä vika on siinä, että minä olen huono kehumaan, olemaan avoin ja minulla on hyvin hidas sytytys. Mitenhän tähän voisi vaikuttaa tai miten sen kanssa voisi oppia ja opettaa muita elämään? Kanssakäyminen on kovin hektistä minulle. Ihmiset ovat kiireisiä tai ainakin heidän elämänsä tuntuu heistä itsestään kiireiseltä. Tämä kiire pakottaa minut puhumaan nopeasti, jotta ehdin sanoa jotain. Silloin ei tule mitään järkevää ulos. Jos olisin avoin, niin asiat tulisivat luontevasti. Tämmöinen sulkeutunut persoona tarvitsee pitkän ajan ajatusten kokoamiseen ja sanojen järjestelyyn. Avoimella mielellä ei sanojen järjestyksellä ole väliä, eikä myöskään haittaa vaikkei ajatuskulku ole täysin taiteen sääntöjen mukaista.

On olemassa ihmisiä joiden kanssa on vaikeaa puhua, vaikka he olisivatkin olleet kaverini jo pitkään. Tällainen kemia on minulle hyvin vaikeaa ymmärtää, eihän siinä ole mitään järkeä. Luulisi voivan keskutella kenen kanssa tahansa joistain arkisista asioista. Kaikkien kanssa se ei ole helppoa. Silloin avoimuus kärsii huomattavasti. Tuntuu joku paine rintakehässä, joka estää kaiken aidon ja avoimen kanssakäymisen. Kuvainnollisesti tietty.

Hitauteni takia minun on vaikeaa ottaa osaa keskusteluun, usein asia on mennyt ohi ennen kuin minä olen edes ymmärtänyt saati keksinyt jotain lisättävää. Kirjoittaminen on siksi paljon helpompaa minulle. Kukaan ei ole vaihtamassa puheenaihetta kesken pohdinnan. Asiasta toiseen hyppiminen ei sovi minulle, ainakaan en ole siihen vielä tottunut. Kanssakäyminen on aika kiireistä ja mukana täytyy pysyä, jotta voisi kommunikoida. Jos jää hetkeksi haaveilemaan (joka on minulle erittäin yleistä), putoaa keskustelusta ulkopuolelle.

Jotain siitä energiasta, avoimuudesta ja elämänilosta, jota on minulla esiintyessä, haluaisin saada arkeen ja ihmisten väliseen kanssakäymiseen.

Tunnevammat

"Ei itkeä saa, ei meluta saa", "Älä nyt leikistä suutu", "Miehet ei itke!", "Älkää peljätkö"

Kirjoittamattomia ja kirjoitettuja sanontoja esihistorialliselta ajalta. Kuinka paljon nämä sanonnat ovat todellisuudessa vaikuttanut minun elämääni? Epäilen, että merkittävyys on suurempi kuin luulisikaan. Erityisesti sanonta "miehet ei itke!" aiheuttaa ns. tunneasennevamman. Itku on reaktio tunteesta, joka muodostuu tietyssä tilanteessa. Jokaiselle tunne tulee eri tilanteessa. Itku ei sinällään ole tunne vaan kanava sen tunteen purkamiseen. Tunne, joka ei purkaudu, patoutuu. Miehet eivät itke helpolla ja itkulle on useita eri ehkäisytekijää: tilanne, ihmiset ympärillä, alkoholin määrä veressä, itkun hyväksyntä, muiden itku ja olenko äijä vai en. Surun tuntee jokainen, mutta miten ihminen purkaa surunsa, jos hän ei voi itkeä tai jakaa suruaan toisen kanssa. Nimittäin mies ei myöskään puhu eikä pussaa. Vaikka itsesäälissä ryvetäänkin, ei tosiasioista varsinaisesti puhuta, lähinnä öristään illalla kännissä kuinka huonosti menee. Onpa negatiivinen kuva suomalaisesta miehestä? Onko tässä jotain totta?

Miksi tunteita on tukahdettu halki vuosien? Tunteet ovat olemassa vai päällepäin en näkyisi yhtään mitään. Tunteet saattavat olla ihmiselle täysin tuntemattomia. Tunne on olemassa, mutta ei ole tietoa mitä se tarkoittaa. Tunteet ovat varsinaisia agentteja naamioitumaan, pettymys muuttuu helposti vihaksi. Lisäksi tunteet tulevat harvoin yksin. Usein rakkauden mukana on kaipuuta, ihastusta, yhteenkuuluvuudentunnetta, ystävyyttä, myötätuntoa jne. Vihan kanssa on ahdistus, ärsytys, katkeruus yms.

Keinoja purkaa tunteita on monenlaisia. Siihen nämä aikaisemmin mainitut kiellot luultavasti viittaavatkin. Ei tunteita varsinaisesti ole kielletty, vaikkakin sanamuoto on juuri sitä, vaan kiellettään tunteiden negatiivinen ulosanti. Itku ei ole tunne, eikä itkua sinällään kukaan kiellä. Ehkä silloin, kun itkeminen aiheuttaa häpeää. Kun itku kielletään, kielletään myös tunne, jolloin on vaarana syntyä tunnevamma. Itkun kieltäminen on luultavasti tarkoittanut toivetta surun poistamisesta toisesta ihmisestä. Eli ihan kiva ajatus. Kuitenkin ajatus menee mönkään. Ei suruakaan voida noin vaan poistaa. Miksi emme soisi toisillemme ne tunteet jotka heillä on? Pois kaikki tunteenkieltosanonnat, tilalle tunteensallimussanonnat. "Älä itke" -> "Mitä suret", "Miehet ei itke!" -> "Mies olla surullinen, mies ei kuitenkaan itke, jos ei itketä".

Mitähän varten eritoten suomalaiset miehet pelkäävät näyttää tunteitaan? Kivaakaan ei saa olla kuin kapakassa kolmen aikaa yöllä umpitunnelissa, jolloin myös kaikkein syvällisimmät rakkaudenosoitukset ilmaistaan. En minäkään osaa näyttää tunteitani, mutta opettelen. Erityisen vaikeaa on positiivisten tunteiden ilmaisu ilman hyväksyttyä tilannetta, kuten Suomi - Ruotsi -lätkämatsia -95. Silloin jopa miehet voivat halata toisiaan.

Tarkoitukseni ei ole lytätä suomalaista miestä, vaan katsoa itseäni kauempaa ja löytää jotain tämän karikatyyrin osa-alueilta omasta persoonastani. Minun miehisyyteni ei kärsi tunteiden ilmaisusta, en vaan välttämättä ihan osaa. Jotenkin tuntuu, että ihmiset eivät odotakaan minulta suuria tunteita ja tunteen ilmaisuja. Eihän minun suuhun sovi edes sana "ihana". Tunteitaan ja ajatuksiaan on vaikeaa ilmaista, kun sanat eivät sovi omaan suuhun.

Tunne on persoonallinen näkemys tapahtuneesta. Se on kuin laittaisi silmät kiinni ja kokeilisi tuntematonta esinettä. Tuntemastaan muodostaa tulkinnan, joka on itsessään oikea. Tunne on omaa sisäistä tulkintaa ympäristöstä. Miksi siis tämä tulkinta (tunne) kielletään, ja tämän tulkinnan pantomiimia (ilmaisu) halvennetaan.

Kun minulta kysytään "mitä kuuluu?" vastaan "ihan hyvää". Sama päätee, jos minä kysyn. Mitä tällä kysymyksellä oikein tarkoitetaan? Psykologiystäväni kanssa keskustelin aiheesta ja hän sanoi, että kysyessään mitä kuuluu, hän tarkoittaa miltä tuntuu. Se ajatus tuntuu minusta hyvältä. Ei minua varsinaisesti kiinnosta mitä joku on puuhannut töissä, ellei ole jotain oikein tärkeää, vaan haluan kuulla miltä tuntuu. Onko hyvä mieli, surettaako joku, ahdistaako, ärsyttääkö, suututtaako, oletko iloinen, väsynyt vai mitä. En halua pitkää jaaritusta siitä, oliko joku toinen henkilö jossain jotenkin väärällä tavalla toiminut tai oliko sillä jotenkin omituisen näköiset vaatteet. Kun kerran kysyn mitä sinulle kuuluu, eli miltä sinusta tällä hetkellä tuntuu, niin siihen voisi myös vastata. Oikeastaan tämä höpinä kohdistuu lähinnä minuun, voisin yrittää edes vastata kysymykseen "mitä kuuluu?" jotain muuta kuin "ihan hyvää".

Tunteet ovat vaikeita. Ei niistä osata puhua, ne kielletään ja niiden ilmaisu on vajavaista. Kansalaisopiston kurssitarjontaan pitäisi lisätä "tunteita tunnevammaisille" ja "tunneilmaisutaitoa huiveilla (oma huivi mukaan)".

Olen huomannut olevani tasapainoisempi ja onnellisempi ihminen, peräti "jännempi", kun olen mahdollistanut tunteiden ilmaisun. Tunteet patoutuivat sisälläni pitkään, kunnes jossain vaiheessa oli kuppi täysi. Tunneilmaisu oli tuolloin hyvin voimakas, eikä sitä pystynyt estämään. Sallin itselleni tunteet, sallin ilmaisun, sallin olla sitä mitä todella olen. Se tuntuu hyvältä.

Kasvatusreaktio

Asia mikä minua on ahdistanut ja aihettanut pahaa oloa: laulaminen. Olen saanut äidiltäni perinnöksi asenteen "jos et osaa laulaa, älä laula". Äitini ei laula. En ole koskaan kuullut äitini laulavan, edes yrittävän. Minuun on iskostunut tunne laulamiseen, joka on vastaan sitä mitä ajattelen kaikesta muusta: yritä, harjoittele, ei haittaa jos ei heti onnistu. Mutta laulamisessa yrittäminen ei ollut mahdollista. Vieläkin kommentit vitsit tai negatiiviset kommentit laulamiseeni tuntuvat pahalta turhaan. Epäonnistuminen on minulle askel onnistumiseen muissa tilanteissa, laulamisessa on vaikeampaa. Miten voi yksi asia olla näin erilailla? Kyse ei ole siitä, että en osaisi laulaa, eikä siitä, että en luottaisi itseeni, vaan pikemminkin kyseessä on tunnepohjainen kasvatusreaktio. Ihminen toimii ja oppii outoja asioita ja ihmeellisellä tavalla kasvaa omaan persoonaansa, jossa on omat kipupisteensä. Asia, jota äitini häpesi itsessään ja sanoi, että ei voi sitä tehdä, periytyi minuun.

Toisaalta kiitän äitiäni siitä, ettei laulanut minulle epävireisellä äänellä. Jos hän olisi laulanut paljon väärin, olisin oppinut sen tavan laulaa ja nuottien tunnistaminen olisi vaikeaa nyt. Olen joutunut opettelemaan musiikkiin liittyvät asiat itse, kotona en oppeja saanut. Laulaminen ei minua enää ahdista niin paljoa kuin muutama vuosi sitten. Laulan mieskuorossa tenoria ja olen saanut paljon itseluottamusta laulamiseen. Huomasin olevani oikeastaan aika hyvä siinä.

Kuoroon liittyminen ja siellä laulaminen olivat minulle suuria harppauksia kohti omaa kehittymistä monessakin suhteessa. Olen pitänyt laulamisesta kauan, sen tunteiden ilmaisemisesta, esiintymisestä, ilon tuottamisesta. Nyt osaan arvostaa itseäni myös laulajana. Vierelläni on kasvanut vaimoni, joka on laulanut koko ikänsä ja kuoroissa ollut ala-asteelta asti. Hänen laulamisensa on enkelin ääni, jota ihastelin nuorena ja edelleen. Hänen osaamisensa on kuitenkin vahvistanut minun äitini ääntä "älä laula, jos et osaa".

Minun ahdistuksestani on tullut minulle ilo, jota haluan jakaa. Tämän miehen saa kyyneliin laulu, jonka laulan lapsilleni lähes joka ilta. Laulusta tuli vakiolaulu varhain ja joka ilta lapsille lauletaan sama laulu, ja vieläkin herkistyn usein sitä laulaessani, erityisesti viimeisten lauseiden aikana "pysy luonani ainiaan".

Virsi 548: "Tule kanssani Herra Jeesus, tule siunaa päivän työ, tule illoin ja aamuin varhain, tule vielä kun joutuu yö, tule vielä kun joutuu yö. Tule askele askeleelta, minun kanssani kulkemaan, sua ilman en saata olla, pysy luonani ainiaan, pysy luonani ainiaan. "

Kavereita, tovereita ja ystäviä

Ihmiset määrittelevät toisia suhteessa itseensä monella tavalla; on naapureita, sukulaisia, julkkistuttuja telkkarista, idoleita, moikkaustuttavia, soittokavereita, työkavereita, armeijatovereita, esimiehiä, tuttuja, pomoja, tutuntuttuja, sukulaisten tuttuja, kaimoja, blogikavereita, sielunveljiä/siskoja, setiä, tätejä, ystäviä, ihastuksia, rakkaita, lähimmäisiä, aviopuolisoita, siskoja, veljiä, lapsia,  anoppeja, appiukkoja, vävyypoikia, lankomiehiä, vaimon kavereita, vaimon kavereiden lapsia, vaimon kavereiden lasten kavereita, vaimon kavereiden lasten isien vanhempia, jne. jne. On jotenkin helpompaa olla toisen ihmisen kanssa, kun on joku ulkoa määrätty suhde. Toisaalta tämä suhde saattaa myös vaikeuttaa kanssakäymistä, kuten anopin ja vävykokelaan välisessä vuorovaikutuksessa. 

Missä vaiheessa ystävyyttä, kaveruutta, toveruutta on tarkoitus määritellä mitä kyseinen suhde on. Tuleeko se itsestään, vai täytyykö sanoa jotain, joka muuttaa kaiken. Esim. "alaksä oleen". Puolison etsiminen siinä mielessä helpompaa, silloin suhde on jotenkin selvempi. Sanotaan vaan, että "alaksä oleen", ja sitten ollaan sillai... yhdessä. Minulla ei ole kokemusta tästä yhtään, joten voin olla aivan väärässä, kerron siitä ehkä tulevissa blogeissa. 

Kun mietin joitain tuttaviani, päässäni käy läpi terminologinen kamppalu, jonka voittajaksi yltää parhaiten juuri tätä henkilöä kuvaava termi. Usein tulee mietittyä onko henkilö minun ystäväni, kaverini tai tuttavani vai kenties vaimoni ystävä, kaveri tai tuttava. Tämä on valitettavaa siinä mielessä, että jos asetan ihmiselle valmiin termin, esim. vaimoni kaveri, hänestä ei tule koskaan minun kaveriani. Miksi rajaisin ihmisiä asettamalla valmiita malleja ja termejä. Niinhän minä teen. Tajusin sen vasta tässä vaiheessa, eihän suhteet voi syventyä tai muuttua miksikään, jos pidän kiinni vanhoista termeistä. Kieli on esteenä omien suhtautumisten muuttumiselle. 

Kuka sitten on kaverini? Tarkoitetaanko sanalla "kaveri" ihmistä, jonka kanssa voi kutsua kotiinsa, nähdä lounaalla ja jutella niitä-näitä. Minulla tuntuu olevan paljon kavereita, joita minun on vaikea kutsua kotiini vaikka lounaalle ilman "esiliinaa". Esiliinana voi toimia joku syy, kuten juhlat, lapset, yhteinen harrastus, vaimo, joku toinen kaveri, jonka kanssa voi kutsua muitakin. Eli tarvitsen jonkun tekosyyn nähdäkseni tiettyjä kavereita. Eipä ole montaa kaveria eikä ystävää, jotka voisin kutsua luokseni tai mennä luokse ilman mitään syytä. Kaveri minulle on ihminen joka viihtyy kanssani, ei se sen kummempaa tarvitse.

Mikä sitten on ystävä? Mitä ne ystävät oikein keskenään tekee? Miten se eroaa kaverista? Tulipa monta kysymystä. Kuin pappi saarnassaan minä tietysti vastaan itse tekemiini kysymyksiin. En aivan. Uusi oivallus tuli päähäni tätä kirjoittaessani. Olenko minä ystävä kellekään? Mitä me miehet oikein ystäviltä haemme? Juoma- ja saunaseuraa vai? Jotain syvällisempää ja henkilökohtaisempaa sen on oltava, koska kavereiden kanssa voidaan juoda ja saunoa. Onko siinä joku tunne mukana mitä kaveruudessa ei ole? Huomaan itsestäni, että tämä ei ole mitenkään selvä asia minulle. Poikia sanotaan laumaeläimiksi ja tytöillä on pari parasta kaveria. Minä en ollut nuorena laumaeläin, eikä minulla ollut ns. parhaita kavereita, oli vain kavereita, tuttuja. En varmaan luota itseeni vieläkään niin paljoa, että voisin kuvitella, että minua todella pidettäisiin ystävänä. Olen todella hitaasti sosiaalisiin tilanteisiin lämpenevä ihminen, enkä oikein isossa porukassa osaa ottaa omaa tilaa. Kahden kesken on vähän helpompaa. Ehkä siinä on jotenkin selvenpää minulle, että paikalla olevat ihmiset ovat toisiaan varten. 

Olen liian vähän yhteyksissä ystäviin ja kavereihin. Kyllä minua kiinnostaa mitä heille kuuluu. Miksi en siis kysyisi? Ihmetyttää itseänikin. 

Lisää kipupisteitä, häpeä

Mitä varten ihmisen tulee hävetä itseään? Onko joku kirjoittamaton sääntö, että jos olen huonompi kuin joku toinen, häpeän? Tämän häpeän kanssa olen taistellut vuosikausia. Nyt olen onnekseni voittanut sen monilta osin. Suuri oivallukseni elämää kohtaan tuli harjoitellessani rumpujen soittoa. Tuntui hyvältä onnistua tavoitteissaan. Olikohan ensimmäinen kerta, kun laiton tosissaan pitkäntähtäimen tavoitteen, ja saavutin sen erittäin hyvin? Aiemmin olin ajatellut, että asiat menee miten menee ja kuuluu mennä. Kaikki on mennyt toki hyvin, mutta en ollut asettanut itselleni tavoitteita. Rumpuharrastuksessa laitoin selkeät tavoitteet ja laadin aikataulun ja harjoittelin päivittäin. 

Yli vuoden kestänyt rupeama opetti minulle kärsivällisyyttä, itsekuria, määrätietosuutta ja ennen kaikkea opin kuinka kykenen moneen, kunhan laitan asian tavoitteeksi ja pysyn suunnitelmassa. Tämä prosessi vähensi häpeää todella paljon. Ei pelkästään rumpujen soiton osalta, jota tosiaan häpesin aikaisemmin, vaan myös monelta muulta osalta elämässä. Ymmärsin kuinka häpeä omaa osaamattomuuttani kohtaan on täysin tarpeetonta, aiheetonta, ja peräti typerää. Minusta on tullut harrastukseni osalta itsetietoisempi ja itsevarmempi. Tämä itsetietoisuus ja itsevarmuus on siirtynyt elämäni muillekin osa-alueille. 

Häpeä on vaikeaa. Ei ihminen voi häpeälleen yhtään mitään. Se tulee ja lamauttaa. Oman pienuuden näkeminen ja sen asettaminen ihmisten arvioitavaksi on monelle vaikeaa. Häpeä on vuorovaikutustunne, joka syntyy toisen ihmisen arvion kohteena olemisessa.

"Mittee muukki miust ajattelloo...", savolais-suomalainen sanonta. 

Oman minuuden tunnustaminen, itsetuntemus, heikkoiksiensa näkeminen ja niiden hyväksyminen ovat tässä kohtaa avainasemassa elämään oppimisessa. Harjoittelua piisaa harrastuksissa ja elämään oppimisessa, oivallukset elämästä saattavat löytyä mitä ihmeellisimmistä asioista. 

Kipupisteitä

Aloitan blogikirjoittamisen tällä tekstillä. Se kuvaa jotenkin elämään oppimisen lähtökohtia. Ilman kipupisteitä elämässä, ei olisi opittavaakaan. Kriisit antavat mahdollisuuden muutokseen. Usein ihminen on niin jääräpäinen, ettei ymmärrä tehdä muutosta ennen kuin tilanne on kärjistynyt vakavaksi. Itse näen omassa elämässäni aivan samankaltaisia piirteitä. Kriisit pakottavat muutokseen. Työpaikkani menettäminen ja sen työpaikan ilmapiirin ja huonon kohtelun jälkeen näen uusia mahdollisuuksia. Kriisi toi paljon hyvää. 

Olen miettinyt miten saisin kaikki oivallukseni elämään oppimisesta tekstimuotoon ja vieläpä jakaisin niitä muille. Uusin oivallukseni on, että blogikirjoitus on nykyaikaisen teknologian mahdollistama foorumi, joka osuu tähän tarpeeseen loistavasti. Ajatukseni saaminen paperille tai sähköiseen muotoon, antaa minulle tilaa todella pohtia. 

Oman elämän oivallukset ovat usein harvassa. Toisten elämää ja toimintaa on helppo katsoa kaukaa ja arvioida ja jopa arvostella. Itseään tutkiva ihminen huomaa usein olevansa huonompi kuin tahtoisi. Kivulias toimenpide, itsensä avaaminen itselle, tuo mukanaan eheyttä ja koko elämä saattaa muuttua. Kirurgisen toimenpiteen jälkeen sisälmysten tarkkailu antaa mahdollisuuden vaikuttaa omaan itseen ja toimintaan. Ihminen osaa ja voi moneen, vaikeampaa on nähdä mitä pitäisi tehdä. Jokaisella on omat kipupisteensä itsessään, niiden kanssa on joko opittava elämään tai pyrittävä minimoimaan vaikutukset. 

Kipupisteenä omassa elämässäni näen sosiaalisen elämäni. Olen ollut aina hiljainen ja vetäytyvä, rauhallinen ja filosofinen jos ajatellaan positiivisessa valossa. Ei minulla varsinaista sosiaalisten tilanteiden pelkoa ole, mutta en ole luonteva tilanteessa, jossa on mahdollisuus puhua tai olla hiljaa. Usein olen hiljaa. Smaaltalkki -tavat eivät ole minulle tuttuja. Joskus ajattelin, että mitäs väliä mun ajatuksilla on, sanokoot muut mielipiteensä. Tunnen sisälläni tämän tunteen edelleen. Asiakastyössä on vaikea olla hiljaa, mutta silloin roolini on erilainen. Olen pyrkinyt vaikuttamaan omaan sosiaalisten tilanteiden toimintamalliin viime vuosina. Edistystä on tapahtunut, mutten vieläkään "pärjää" tuntemattomassa äijäporukassa. Naiset ovat jotenkin helpompia. Sainkin ystävältäni kuulla erään kerran, kun keskustelimme kuinka ymmärrän naisia. Hänen lauseensa oli "ymmärrät naisia paremmin kuin miehet". Emme olleet tuolloin tunteneet toisiamme kauaa, joten hän oli nolona tilanteesta. Totta on, että äijämäinen miehyys uupuu itsestäni. Kaipaan tätä äijjyyttä lähinnä miesten keskuudessa. 

Moneen paikkaan sattuu ihmisessä samalla kertaan. Kipupisteitä löytyy selästä, päästä, sydämestä. Monet hakkaavat päätään seinään, jotta unohtaisivat sydänkivut. Pää sekaisin ei asiat vaan tuppaa järjestymään. Eikä se onnistu itsestään, ajattelematta, avaamatta laastareita, joita on vuosien mittaan kertynyt iso määrä. Minä löin päätäni kuvaannollisesti kun sosiaalinen elämäni oli hyvin vaikeaa. Aitoa kontaktia en saanut millään, olin sisäänpäin kääntynyt, muita kuunteleva olento. En ole tuosta ajasta muuttunut paljoa. Elämäni täyttyy toki monella tavalla, lapset, harrastukset, työ ja vaimo tuovat monenlaista tekemistä. Sosiaalinen verkostoni on aina ollut suppea, aiemmin se ei ole minua haitannut. Hektisessä lapsiperheessä, jossa tekemistä on joka hetki, muu elämä jää taustalle tai katoaa kokonaan. Energiaa ja aikaa ei ole muille suhteille, eikä muita viitti pistää tähän myllyyn joukkoon. Lapsiperheet vaativat ystäviltä kiirreettömyyttä ja kärsivällisyyttä. Meidän perheessä on kaksi täysihoidossa olevaa palleroa, joten tarjoilu ja kestitsiminen on tuolloin energiaa kuluttavaa. Minä olen savolaisesta suvusta, jossa vieraat saavat aina hyvän kohtelun, kunnon tarjoilun ja palvelun. En siihen tässä mylläkässä kykene, joten vieraiden kutsuminen jää harvemmalle. 

Kipupisteet kuuluvat monesti elämän tilanteeseen, eivät ne ole pysyviä vaan ajan ja verkoston kanssa hoidettavia asioita. Monesti vaan tuntuu, että meidän miesten on vaikea sanoa, että nyt sattuu. Lähinnä tulee huudettu "p****le", ja lähdettyä hakkaamaan halkoja. Ihmisten vaikeus jakaa pahaa oloaan ja kipujaan tuo mukanaan paljon sisälle patoutunutta ahdistusta, joka pahimmassa tapauksessa kroonistuu. Kipupisteiden tiedostaminen on valtava harppaus kohti eheytymistä.