Mikähän mahtaa olla sopiva sietokyvyn ylityspiste, liittyen oman elämän tilanteen rikkonaisuuteen. Olen eri työpaikoissa työskennellessä, diakonityössä, nuorisotyössä ja nuorisokodissa vaikeissa elämäntilanteissa olevia ihmisiä. Jotenkin näiden ihmisten näkeminen ja heidän elämän tukilankana oleminen muuttaa omaa käsitystä itsestä ja onnellisuudesta. Missä kohtaa raja ylittyy, kun avun pyytäminen on sallittua. Liian myöhään se usein kuitenkin tapahtuu. Apua pitäisi voida pyytää aikaisemmin ja rohkeammin. Ihmiselo on nykyään niin yksilöllistä, perhekeskeistä ja yksinään täytyy selviytyä. Miksi? Miksi pitää sattua kovaa, jotta voi sanoa, että sattuu. Perhekeskeisyys on riesana pienten lasten vanhemmille. Joo, vanhemmat tai lähimmät huoltajat ovat lapsen kasvun tärkeimmät pilarit. Miksi aina tuntuu siltä, että lapset ovat toiselle vaivaksi, jos pyytää hoitamaan lapsia. Minä voisin ihan hyvin hoitaa ystävän lasta ilman, että siitä on minulle mitään vaivaa. Kuitenkin minullekin tulee tunne, että minun lapseni ovat hoitajalle vaivaksi.
Avun pyytäminen on vaikeaa. Onhan se oman riittämättömyyden ja vajavaisuuden osoittamista. "En kykene tähän yksin, joten pyydän apua". Yhteiskunnallisuudesta yhteisöllisyyteen on pitkä matka, mutta toivoisin löytäväni itseni yhteisöstä, jossa välittömyys ja toisten elämässä oleminen on joka päiväistä.
Suhteellisuudentaju on helposti kadoksissa, kun näemme todella vaikeissa elämäntilanteissa olevia ja arkisempien ongelmien kanssa pohdiskelevia. Helposti vertaamme toisen kärsimystä omaamme ja vähättelemme "pienemmästä" kärsivää. Monesti vähättelemme itsekin omaa tilannetta, koska toisilla on vaikeampaa. Mitä tapahtuu tälle kärsimykselle, joka ei tule ulos? Samaa kuin vihalle, katkeruudelle, surulle. Muhii, kehittyy, paisuu.
Olen menettänyt kaksi vakituista työpaikkaa muutaman kuukauden sisällä. Molemmat epäreilusti, kivuliaasti ja toisessa tapauksessa ammatillisuuttani kyseenalaistettiin vakavasti ja häikäilemättä. Olen nyt työttömänä ja kuulen jatkuvasti "kyllä sitä jotain ilmaantuu". Ihan kiva, kun yritetään lohduttaa katsomalla tulevaisuuteen ja antamalla rohkaisua paremmasta. En kuitenkaan ole etsimässä "jotain" työpaikkaa, vaan työtä, joka vastaa ammattitaitoani ja arvojani. Työttömyys on iso asia monelle, joten ammatillisestikin löydän omasta työttömyydestä ammennettavaa tulevaan "johonkin" työpaikkaan.
Olen pohtinut vakavasti alan vaihtamista musiikkiin, mutta työllistyminen sillä alalla on vaikeampaa kuin sosiaalialalla. Pidän kuitenkin mahdollisuutta silmällä. Työttömyyteni aikana olen tehnyt suurimman osan vapaa-ajastani, eli ajasta, jolloin en ole lasten kanssa, musiikkia. Ehkä se on eräänlainen reaktio toimettomuuteen, tarpeettomuudentunteeseen ja tympääntymiseen. Olen hyvin luova ihminen, en välttämättä erityisen taitava, vaan minun henkiseen hyvinvointiin kuuluu mahdollisuus luoda ja vielä sillä olisi hyvä olla jotain merkitystä mitä tekee.
Kaikki harrastukseni ja mieltykseni liittyvät luovuuteen. Ruuanlaitto, soittaminen, säveltäminen, sovittaminen,, laulaminen, pelit (erityisesti jollain tasolla aivoja vaativat pelit), aikaisemmin pidin maalaamisesta, piirtämisestä ja näyttelemisestä. Kun saan tehdä uutta, luoda, olen prosessissa, jossa viihdyn.
Olen ollut jotenkin rauhaton lähiaikoina. Henkilökohtaisen elämäni suunta on kateissa. Mitä minä haluan tehdä? Mihin kykenen? Tuntuu, että olen uudestaan itsearvioinnin edessä.
