Stressivipu

En ole valmis. En aio valmistua. Mikä mahtava tunne! Minun ei tarvitse olla valmis, eikä minun tarvitse tulla valmiiksi.

Tätä aikaa voisi kuvata sanoin tehokkuus, julkinen, koko maailman kattava, kiireinen, kaikkimullehetinyt ja yksilöllinen. Elämme ajassa, jossa koko ajan ajatellaan mitä on tehokasta. Usein se kääntyy taloudellisuuteen. Monelle työelämä on pätkätöitä ja kiirettä. Töitten välissä pitkiä taloudellisesti raskaita aikoja. Tämä hajottaa. Mielessä on hetki, jolloin kaikki olisi valmista. Siihen tähdätään. Koulussa tähdätään parhaisiin mahdollisiin tuloksiin. Siihen paperiin, kun vihdoin valmistutaan.

Aikaa ei ole paljoa vuorokaudessa. Muistan kuulleeni monelta, että olisipa päivässä pari tuntia enemmän, niin ehtisi tekemään kaikki asiat. Tekemättömät asiat stressaavat ja mielessä on tulevaisuus, jolloin kaikki on tehty ja voi levätä. Milloin sellainen hetki ihmiselossa tulee? Täytyykö sellainen hetki tulla? Onko onni jossain tuolla kaukaisuudessa, tuntemattomassa tulevaisuudessa?

Miten voisin olla tässä ja nyt, enkä etsisi onnea tulevaisuudesta. Mikä mieli siinä on, että haikailen aikaa, josta en varmuudella voi tietää mitään. Pyydän pysähtymään tähän. Käy läheisesi luona tai tutustu uuteen. Käännä stressivipu nollille ja lepää hetki. 

Maailma jatkaa pyörimistään, vaikka sinä pysähtyisit.

Riittämättömyydestä

Mieleeni on juolahtanut muutamia kertoja kesän aikana riittämättömyyden tunne. Ehkä se liittyy osaamattomuuteen ja kelpaamattomuuteen. Ajatus siitä olenko riittävä ja kykevä kaikkeen siihen, mitä minulta vaaditaan. Oikeastaan uuden harrastukseni myötä (kuvataide) olen alkanut vaatia itseltäni todella paljon. Täytyy kyetä tekemään priimaa, täydellistä ja ennen kaikkea parempaa kuin kukaan muu.

Todellisuudessa en täydellistä osaamista itseltäni vaadi, mutta siten kykenen parempaan kuin vain tekemällä parhaani. Sitä venyy hiukan pidemmälle, tekee hiukan oman mukavuusalueen ulkopuolelta, niin kehittyy. Tämä blogin kirjoittaminen ei ole yksi niistä kehittymisenaiheista, joita olen miettinyt. Jotenkin nautin siitä, että minun ei tarvitse kirjoittaa täydellistä tekstiä. Jokaista lausetta ja pilkun paikkaa en aio enkä halua vahdata. Se vapauttaa. Kirjoittaminen on yksi keino oppia itsestä. Tämä on kuin puolen minuutin alastonmallitutkielma. En ehdi miettimään liikaa. Itseasiassa miettiminen estää flown syntymisen. Olisipa minulla editori, joka korjaa kaiken ajatustenvirrasta, jotta muutkin sen ymmärtäisivät.

En siis usko ettenkö riittäisi, tai ettei minun panokseni työssä, kotona, harrastuksissa tai muuallakaan olisi riittämätön. Riittämättömyyden tunne kuitenkin joskus käy luonani. Silloin usein toimin ja kehitän itseäni, joten ajattelen, että tunne on tärkeä osaamisen ja tiedon lisäämisen kannalta. Kelpaan tällaisena, mutta kehitän itseäni silti.