Tänään tuntui siltä, että haluan kirjoittaa jotain. Jotenkin koen tämän kirjoittamisen vapauttavana. Siksi en tartu yksityiskohtiin, enkä ehkä edes kirjoita selkeää tekstiä. Luultavasti tekstin rakeenteessa, sanajärjestyksessä ja oikeinkirjoituksessa on paljonkin vikaa. Sehän siinä onkin. Monesti se miksi ihminen ei tee mitään. Tai suomalainen jättää tekemättä asioita. Olemme aika perfektionisteja tietyissä asioissa. Oma osaaminen täytyy olla erittäin hyvää, jotta itseään voisi esille tuoda.

Täydellisyys ei ole virheetöntä.

Vaadimme itseltämme liikaa, teemme samanaikaisesti liikaa, keskitymme yhteen asiaan liian vähän. No eihän kaikki tällaisia ole, mutta monesti tekevä ihminen tekee aina vähän liikaa. Ja vähän liikaa on joskus paljon liikaa jatkuessaan kauan. Siksi tämä kirjoittaminen on minulle vapauttavaa. Minun ei tarvitse tehdä täydellistä tekstiä. Ei tarvitse olla paras. Voin vain antaa ajatusten kulkea ja kirjoittaa ne paperille. Jätän tosin joitain mieleen pulpahtelevia asioita mainitsematta ja pidän tekstin suht. siistinä.

Ihminen on täydellinen virheineen.

Joskus kuvittelemme, että täydellinen ihminen on kuvankaunis, kätevä käsistään, älykäs, pukeutuu tyylikkäästi, on varakas, on sosiaalinen, osallistuu politiikkaan ja tekee järkeviä päätöksiä. Onhan nämä asioita, joita voimme tavoitella. Täytyyhän meillä olla kasvunvaraa ainakin henkisellä ja hengelliselläkin puolella. Emme kuitenkaan koskaan tavoita täydellisyyttä. Miksi sitten emme voisi ajatella olevamme ihmisinä jo riittävä, ehkä jopa täydellinen ja sitten kasvattaa itseämme kohti jotain vielä suurempaa. Kasvua kuitenkin tapahtuu koko ajan ja tietoinen itsensä kasvattaminen nopeuttaa prosessia. Emme kuitenkaan voi jäädä ahdistuneena ihailemaan täydellistä ihmistä ja kuvitella, että emme koskaan voisi olla mitään sellaista mitä täydellinen ihminen edustaa. Pienillä askelilla maratonikin juostaan.

Tähän kehittymiseen kannustimena ja ohjaajana toimivat unelmat. Ei niinkään, että joskus sitten kun lottovoiton saisi. Ei joskus sitten. Vaan tästä päivästä lähtee ensimmäiset askeleet kohti unelmaa.

Ota askel kohti unelmaasi. Ensimmäinen askel saattaa olla se vaikein, mutta se kannattaa.

Perustarpeet ja palvelu

Maailma muuttuu. Hirvittävää tahtia jopa. Ihminen ei pysy kaikessa mukana, eikä ole kyllä tarvitsekaan. Maailma tekee ihmiselle uusia tarpeita, joita ei aikaisemmin tiedetty olevan edes olemassa. Kuitenkin perustarpeet jäävät monessa kohtaa tyydyttämättä. Ruokaa ei riitä, asuminen on heikkoa, sosiaaliset suhteet ovat joko olemattomia tai ainoastaan yhdensuuntaisia riippuvuussuhteita. Rahaa ei riitä lasten harrastemenoihin, pienet tulot eivät riitä ilonpitoon. Ilonpito on kaukana harmaasta ja vaivoja täynnä olevasta arjesta. Kaikki tämä tekniikka, jolla tätäkin kirjoitan ei tyydytä minun yhtään perustarvettani. No, jos ajatellaan, että kuulluksi tuleminen ja itsensä ilmaisu ovat perustarpeita, niin jossain määrin tämä saattaa se tarpeen tyydyttää. Ei kylläkään siinä tapauksessa, jos tässä olisi kaikki. Minä ja teksti. En ole yksin, minulla on asiat periaatteessa ihan hyvin. En kirjoitakaan pääasiassa itsestäni, vaikka omassa elämässänikin on osa-alueita, joita haluaisin kehittää. Jotenkin tarpeet, joita maailma luo meille ei vastaa todellisia tarpeita, eikä myökään saa meitä onnellisiksi. Uudet laitteet, isot konsertit, uudet vaatteet, hienot kuulokkeet, ei edes halvat lennot etelään saa meitä sisimmältään onnellisiksi. Missä onni sitten piilee ja miksi se meiltä pidetään piilossa. 

En ajatellut puhuvani tässä onnellisuudesta enkä taida enempää siitä tarinoidakaan, mutta onnellisuus ja perustarpeet ovat kyllä jotenkin kytköksissä. Kuitenkin ihminen, jolla on ruokaa, asunto ja sosiaalisia suhteita ja ehkä työpaikka, ei välttämättä ole onnellinen. Yksi merkittävä asia saattaa olla se näkymättömyys, jonka tämä ATK-yhteiskunta meissä aiheuttaa. Haluammekin olla monessa kohtaa näkymättömiä, mutta jos se näkymättömyys koskee koko elämää, emme saa mitään kontaktia ihmisiin. Toinen ihminen on kuitenkin se, josta peilaamme itseämme. Sitten kuitenkaan emme toimi niin, että kontakti toiseen ihmiseen olisi luonnollista. Siihen voi vaikuttaa näkemys siitä, mitä toinen ihminen ajattelee tai, että toisen elämä on kuitenkin niin täynnä ihmissuhteita, niin turhaan häntä on enää kuormittaa omilla jutuilla. 

Sitten voi olla niin, ettei itsekään jaksa lisää ihmisiä ympärilleen, vaikka ihmiset toisivatkin paljon hyvää elämään. Onhan se vaiva keittää kahvia kaksi kuppia yhden sijaan. Tiskiäkin tulee. Kiireinen työelämä tai lapsiperhe-elämä, joita molempia yritän tässä elää. Kaksoiselämäksi tätä tuskin kannattaa kutsua, mutta on tässä monen tarpeet otettava huomioon. Niinhän se pitääkin olla. Emme ole täällä vain itseämme varten, vaan palvelemassa toisia. Jossain vaiheessa saattaa paljon palveleva tarvita hieman palvelua itsekin. Suuntaan ja toiseen tässä on huomionsa laitettava, eikä siinä mitään pahaa ole. Täytyy vaan muistaa omatkin tarpeet ja pitää huoli, että jaksaa tässä muuttuvassa maailmassa toimia yhteiskuntaa ja läheisiään kohtaan rakentavasti. 

Olemme itsenäistyneet ja toimimme monesti omien aivojemme varassa. Emme kuitenkaan voi kaikkea tietää, eikä meidän kannattaisikaan. Olisi syytä kuunnella toisia, ottaa toisten tarpeet huomioon ja jopa tehdä toiselle palveluksia vaikka itse siitä hieman joutuisimme kärsimäänkin.