Miehet ja naiset

Miehet ovat sikoja. Kiva lukea tekstejä miesten tekemistä kauheuksista ja niihin tulee kivasti kommentiksi naisilta tämä lausahdus. Miehet eivät kuuntele naisia, eivät ajattele kuin itseään ja ryyppäävät äijäporukalla viikonloput. Naiset ovat kukkasia, joiden ulkomuoto ja henkinen taso ovat täydellisiä ja jollain tavalla miesten tulisi olla enemmän naisia. 

Taidan mennä saunan taakse teloitettavaksi odottamaan ensi maanantaita, niin saunaseuran pojat voivat päivittää minut. Jätetään siis "miks sä oot tommonen, oo tämmönen" -ajattelu hetkeksi syrjään ja mennään hiukan toista kautta aiheeseen. Olen muutamaan otteeseen törmännyt ajatukseen sukupuolirooleista, että miehisyyttä ja naisuutta ei pitäisi korostaa lapsuuden aikana, eikä varsinaisesti pidä kertoa lapselle kumpi hän on vaan antaa hänen itse päättää se. 

Liberaalin aikakauden tuoma humpuuki. Anteeksi teräväkärkinen huomautukseni, mutta minua jotenkin suututtaa ajatus siitä, että lapselle annetaan velvollisuus päättää onko hän poika vai tyttö. Mielestäni lapsi tarvitsee suunnan, arvot ja sukupuolen kasvaakseen ihmiseksi. Meillä kotona ei varsinaisesti estetä leikkimästä ns. tyttöjen leluilla esim. hevosilla ja vaaleanpunaisilla tuotteilla. Kuitenkin leikit kääntyvät hyvin helposti autoihin, juniin ja eläinleikkeihin. Onko kiinnostus autoja kohtaan jotenkin este naiseksi kasvamiseksi? Tuskin. Monet tytöt leikkivät lapsena autoilla ja pojat hevosilla. Mitä sitten? Pitääkö olla tyrkyttämässä tasapuolisuusoneisukupuolirajoja -ajatusta lapsille, jotka vain haluavat leikkiä. 

Sukupuolten väliset erot näkyvät vahvasti meidän poikien ja heidän serkkujensa välillä. Serkut ovat kaikki tyttöjä. Poikien leikki on fyysistä, monesti rajuakin toistensa kaatelua ja tavaroiden rikkomista. Tyttöjen leikki on järjestelmällisempää, tarkempaa, vähemmän fyysistä ja leikin ideana ei ole rikkominen vaan rakentaminen. Esimerkki on hyvin karrikoitu, eikä todellakaan monesti ole edes totta, mutta kun vertaan serkuksia, niin tämän eron heidän leikeistään huomaan. Tottakai pojat osaavat leikkiä ns. kiltisti ja rakentavasti ja tytöt osaavat rikkoa torneja. 

Yksi suhteellisen rasittava trendi nykyajassa naisellisuuden ja naisten tunteiden ilmaisun pitäminen korostetusti parempana miesten vastaavaan verrattuna. Psykologia on mennyt metsään ajatellessaan, että naisten tapa purkaa asiat on ainoa oikea. Tähän ajatukseen sain jopa tukea TV:ssä esiintyneeltä psykologilta. Pitääkö jokainen murhe purkaa juttelemalla toisen kanssa ja jakamalla itsestään vaikeita asioita? Tosimies vastaa: *kele. Nainen vastaa: puhuminen auttaa, kerro mulle miltä susta tuntuu, kerro missä kohtaa se paha olo on, no niin, hierotaan se paha olo pois... oho, meni vähän yli. 

Jotkut vastustavat suuresti sukupuolirooleja ja sukupuolen tuomia velvollisuuksia ja odotuksia. Toiset taas "alistuvat", ainakin vastustaja käyttävät tätä termiä, rooleihin ja elävät sen mukaan. Mitä jos minulla ei olisi mitään sukupuoliroolia? Miten se vaikuttaisi minun elämääni? Jos olisin mies... eiku. Jos olisin sukupuoleton henkisesti, niin voisin ruveta tanssijaksi tai sisustajaksi tai kampaajaksi tai johonkin sosiaalialanhömppäpömppään... No, oli aika kliseinen kommentti. Muistutan itseäni ja lukijaani siitä, että olen joskus niin sarkastinen, etten itsekään ymmärrä juttujani. Jatkuu.

Monet kommunikaatio-ongelmat ja miesten ja naisten välinen konfliktien aiheuttajat löytyy seuraavista kiteytyksistäni: 

Naiset luulevat tietävänsä mitä miehet ajattelevat ja miehet uskovat sen. 

Miehet osoittavat rakkauttaan teoin, naiset sanoin.

Naiset sanovat, että miehet ovat sikoja, miehet kuvittelevat, että se ei haittaa heitä.

Naiset sanoittavat miesten tunteet ja ajatukset, usein väärin, mies ei välttämättä itsekään tiedä mitä ajattelee tai tuntee

"Mies tuo leivän kotiin, nainen hoitaa kotihommat", tämän ajatus liian vahvoista sukupuolirooleista on vallalla edelleen. Hienosäätöä on kuitenkin tapahtunut.

Mies tekee vaimolleen palveluksia ja odottaa kiitosta, nainen ei tajua kiittää vaan odottaa rakkauden sanoja. 

Ajatuksia ei voi lukea, naamasta ei voi tulkita tunteita. 

Kiire

Kiire ja ahdistus. Siinä on kaksi tämän ajan teesiä. Kaikilla on kiire ja se ahdistaa. Kuuntelen toisten juttuja kiireestä ja siitä, miten hienoa on joskus viettää vapaata. Yleisesti nämä ihmiset ovat yksin asuvia tai lapsettomia parisuhteessa eläviä. Itselläni työttömyysaikana ei ole muuta kuin vapaapäiviä. Voisinko luovuttaa jollekin vapaapäivän itseltäni? No, minulla on lapset, joiden kanssa vapaapäivä muodostuu pakollisista rutiineista ja toimituksista. Niille joilla ei ole lapsia, tai vaikka olisikin, annan tässä summittaisen pääpiirteittäin toimivan päivärytmin. 

klo 8 - herätys, aamupala

klo 9 - leikkiä

klo 10 - ulos

klo 11 - sisälle, ruokailu

klo 12 - päiväunet (vaihteleva aika, yhteensä pari tuntia unta)

klo 14 - lapset heräävät, leikkiä

klo 16 - päivällisen laitto

klo 17 - ruokailu

klo 18 - leikkiä tai ulkoilua

klo 19:30 - iltapala

klo 20 - nukutukset

klo 21 - lapset ehkä nukkuvat, hieman omaa aikaa

klo 23 - lapset möykkäävät yöllä

Tämä rutiini on nyt jatkunut kohta neljä vuotta hiukan muunnellen eri aikoina. Lisänä näihin toimituksiin ovat siivous, tiskit, pyykit, lattian pesu (ainakin keittiön) lähes päivittäin. Lapsiperheiden arki ei näy muille eikä sitä varsinaisesti voi ymmärtää, ellei itse ole siinä mukana. Jotkut isät eivät tunnu ymmärtävän lastensa äitejä vaikka asuvatkin saman katon alla. Jatkuva rutiineissa pyöriminen ja pakollisten asioiden hoitaminen on uuvuttavaa. Kaksi pientä lasta saavat henkisen tasapainon ja jaksamisen koetukselle, jonka tähden äidit ovatkin perustaneet monensorttisia kokoontumisia ja äitienhoivapäiviä. 

Minulla on tällä hetkellä kolme työttömyyspäivää viikossa, jolloin etsin aktiivisesti töitä, hoidan kotiasiat, pankkiasiat, kaupassakäynnit, siivoukset, remontit. Loput päivät viikosta olen lasten kanssa. Minulla ei ole kiire vaikka koko ajan joudunkin olemaan liikeessä. Mitä tämä kiire on ja mistä se tulee? Miksi työssä olevilla on niin kova kiire? Miksi työssä ei jakseta olla? Mistä johtuu, että työssäjaksaminen on vaikeaa? Ennen kaikkea ihmettelen, miksi ihminen suostuu tekemään liian pitkiä työpäiviä ja liian paljon töitä. Olen toki itsekin sortunut liialliseen työmäärään, mutta lopetin sen heti, kun huomasin tekeväni töitä neljättä viikkoa ilman kunnollista vapaata. 

Kun katsoo minkä tahansa lapsiperheen arkea, huomaa, että se on hektistä. Koko ajan tehdään jotain, koko ajan lapset pyörivät ympäriinsä, koko ajan pitää ajatella seuraavaa toimintoa ja jatkuvasti tulee tehtäviä, jotka on suoritettava heti. On stressaavaa olla jatkuvasti aistit valmiina vastaanottamaan ärsykkeitä. Lastenhoito vaatii kahdelta ihmiseltä organisaatiokykyä, jotta molemmat saavat levon ja rauhan työpäivän tai työttömyyspäivän jälkeen. 

Moni asia tässä maailmassa on suhteellista. Minulle kiire on eri asia kuin toiselle. Monesti kiire tuntuu olevan itsensä itselleen tuottama olotila, jonka avulla tehtävät tulevat suoritetuksi. Vähän pitää olla kiire töissä, jottei olisi hyödytön ihmisriepu. Onhan se niinkin. Pakko meidän on jotenkin kerrottava toisillemme, että olemme hyödyllisiä ja tärkeitä. Onko? Mitähän minä kertoisin? Olen saanut aikaan... olen kiireinen mies... teen tärkeitä päätöksiä joka päivä... en ehdi tulemaan kun minulla on... väsyttää kun oli kiireinen päivä... Ei kuulosta minulta. Ihmisyyteen kuuluu oman aseman löytäminen, jonkun hienouden saavuttaminen, itsensä tärkeäksi ja arvokkaaksi kokeminen ja tekeminen. Ei pelkästään perheensä silmissä vaan myös tuttavien ja työtovereiden edessä. Onko tämä kiireen itselle todeksi tekeminen osa sitä arvokkuudentunteen saavuttamista? Emmekö voisi olla hyödyllisiä ja tärkeitä hitaasti ja "tehottomasti" tai laadukkaasti. Millä tavalla voisimme ilmaista oman työpanoksemme ja oman yhteiskunnallisen arvokkuutemme ilman stressiä, kiirettä ja kustannustehokkuutta? 

Kuten tavallista, en vastaa itsetekemiini kysymyksiin, enhän ole kouluttautunut saarnasmies. Minulle on vaikeaa olla hyödytön. Minun on vaikeaa tehdä töitä yksin, ilman mitään kontaktia ihmisiin. Voin itsellenikin vakuuttaa olevani hyödyllinen kotona ja lasten kanssa, ja niin olenkin. Kuitenkin tarvitsen muutakin kosketuspintaa maailmaan ja ymmärrän moninverroin enemmän työttömiä ja niitä kysymyksiä jota työttömyys herättää, vaikkakin olen ollut työttömänä vasta muutaman kuukauden. 

Elosta ihmisten kanssa

Ihmisten kanssa toimiminen voi olla sitten vaikeaa. Itse en tee useinkaan toisten kanssa toimimisesta turhan haastavaa. Miksi on vaikeaa toisten puhua ja toisten kanssa on niin vaikeaa? Se on jotenkin kirjoitettu meihin. Automaattinen sovellus, joka käynnistää itsensä tiettyjen kriteerien täyttyessä. Tuon kanssa voi puhua näistä asioista ja tuon kanssa näistä. Joskus täytyy tiettyjä ihmisiä miellyttää vaikka väkisin. Usein tällä tapahtumaketjulla ei ole merkitystä, mutta joskus tulee ikäviä tilanteita tai joskus on vaan vaikeaa olla. 

Olen ehkä kuvannut itseäni rehellisenä miehenä. Kanssakäymisessä se tarkoittaa sitä, että vihaan kyräilyä ja asioiden kiertelyä. Ärsyttää, kun ei voida puhua suoraan. Kenties keksitään joitain valheita, jotta ei tarvitsisi kohdata ihmistä todellisena itsenään. Joillain on pakkomielle miellyttää, joten jätetään sanomatta asioita, jotka voisivat loukata, satuttaa, ärsyttää. Ei nyt turhaan tarvitse ärsyttää, mutta asia, jonka kertomatta jättäminen on vahingollista, täytyy kertoa. Huolimatta siitä loukkaako se. 

Vaimoni kanssa olemme tästä aiheesta hyvin eri mieltä. Tai ainakin meidän käytännön toteutus on huomattavan erilainen. Vaimo pyrkii pehmentämään asiaa, joka voisi loukata tai ainakin keksimään joitain helpotusta siihen. Minä taas pyrin kertomaan asian niin kuin se on ja kertomaan miltä se minusta tuntuu. Usein minua asiat eivät vaivaa pitkään, mutta kerron asiani kuitenkin. Minun metodillani asia menee varmemmin perille, myös kovakalloisille, mutta joskus saattaa syntyä vastareaktioita, jotka peittävät varsinaisen asian. Vaimoni metodi taas herättää harvemmin vastareaktioita, mutta toisaalta isostakin asiasta tulee pieni juttu. 

En suutu usein enkä vihoittele pitkään, vaikka savolainen olenkin. Kuitenkin pidän rehellisyyttäni ja oikeudenmukaisuutta aseena valhetta ja epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Tarkoitan juuri asetta. Pehmeät arvot leviävät jokaisen kolkkaan ihmiselossa. Asioita pyöritellään ikuisuus ja päätetään vasta kun on pakko. Olen varmasti liikaa naisten maailmassa ja naisten työelämässä, mutta ehkä jotain miehisyydestä on katoamassa tai ainakin joitain miehisyyden osa-alueita pidetään barbaarimaisena ja historiallisena. Miesten ja naisten eroista pohdin myöhemmin lisää. Nyt riittää, että noustaan sanalliset aseet kourassa vääryyttä vastaan!

Kotini on linnani, vallihaudat ja kaikki

Meillä on menossa vallihautaremontti, siis juoksumatto, juoksuhauta, juoksuaika, vallila, vallinen, juoksija. Laitamme talomme ympärille salaojat ja sadevesijärjestelmän. Kannoin monta tuntia hiekkaa ja säädin patolevyjen ja stryroxien kanssa. 

Teemana on jotenkin pyörinyt ympärilläni sitoutuminen ja sitoutumattomuus. Luin erään blogin, jossa puhuttiin, että blogin kirjoittaja ei halua luokseen asumaan miestä eikä halua sitoutua keneenkään. Ymmärrän hyvin häntä, sillä menneisyydessä voi olla monenlaista, mutta asiana sitoutuminen ja sen pelko on paljon laajempi. Pariskunnat eroavat herkästi eivätkä suhteet kestä riitoja. En paheksu eroamista vaan mietin, miksi pariskunnille nämä eroamiseen johtavat asiat syntyvät. Onhan elämä moninaista ja saman katon alla asuvaa kumppania täytyy enemmän kuin sietää. Kuulin juuri naurettavasta toiminnasta eräässä realityshowssa, josta en varmastikaan ole hyvään sävyyn blogissani puhunut. Tässä ohjelmassa toinen pilkkasi toista erityisen ikävästi ja lapsellisesti, vaikka on yli kolmekymppinen. Käytös on monesti TV:ssä hirveää. 

Olen hirveän huono kannattamaan aatteita, koska en halua olla vahvasti mitään mieltä, miettimättä asioita tilannekohtaisesti. Rupesin miettimään kuitenkin aatetta liberalismi törmättyäni tähän Facebookissa. Moni kielteinen käytös vaikuttaisi olevan liberalismin peruja. Olemme niin omaa reviiriämme ja omaa tahtoamme suojelevia, että voimme sanoa toiselle mitä tahansa ja käyttäytyä niin huonosti kuin haluamme. Vain sen tähden, että olemme itsenäisiä ja meillä on yksilönvapaus. Kun laitetaan kaksi liberaalia saman katon alle asumaan, syntyy suuri taistelu vallasta, omasta tilasta. Yleistin tietty, mutta nykysuomalainen on ainakin TV:n mukaan tällainen. Valitettavasti TV:n vaikutus ihmiseen on tarpeettoman suuri. Olemme liberaaleja, mutta meihin propaganda uppoaa. 

Miten kaksi omaa tahtoa omaavaa ihmistä voidaan saada pysymään yhdessä? Milloin omasta tahdosta katosi tahto tehdä toiselle hyvää, vai katosiko se? Tahto sitoutua ja kasvaa yhdessä pitää parit yhdessä. Jos sanon, että rakkaus pitää meidän suhteen kasassa, saatan valehdella tai sitten en. Rakkaus käsitteenä on laajempi kuin nykykielemme antaa ymmärtää. Rakkautta ei ainoastaan hempeily, kosketus, voimakkaat tunteet toista kohtaan yms. vaaleanpunaiset setit parisuhteessa. 

Parisuhteessa rakkautta on sitoutuminen toiseen, toisen hyväksyminen sellaisena kuin hän on, rehellisyys, toisen huomioiminen, toisen auttaminen yms. kivat jutut. Jos odottaa jatkuvaa rakkaudentunnetta, pettyy joka suhteessa. Asia on sama kun katsoo kauhuleffaa ja ensimmäisellä kertaa pelästyy pelottavissa kohtauksissa ja tunnelma on pelottava. Toisella kertaa jännittää hiukan ja ehkä voi vielä eläytyä hahmojen kauhuun. Kolmannella kerralla voi katsoa elokuvan valaistusta, kuunnella soundtrackia, miettiä kauppalistaa ja tehdä sudokua toisella kädellä. Tämä jatkuvan tunteen katoaminen suhteesta ei tee toisesta sen vähemman ihanaa ihmistä, eihän se muuta häntä miksikään. 

Sitoutuminen on hienoa myös muissa ihmissuhteissa. Pyysin remonttiavukseni ystäviä. Valitettavasti työkiireet estivät monen tulemisen ja monessa tilanteessa aikataulut mättivät. Kuitenkin kun aikaa oli ystävien talkoisiin tuleminen oli pyyteetöntä, vilpitöntä, auttamiseniloa, itsestäänselvää. Se oli sitä rakkautta, jolla ihmissuhteet pysyvät kasassa. 

Vaakakuppiin hyvät ja huonot puolet lasten saamisessa

Minulta kysyttiin eräänä iltana: "onko lasten saaminen sen arvoista?" Tai jotain siihen malliin. Ei varsinaisesti onko sen jonkin arvoista, mutta ajatus kysymyksestä tulee tästä ilmi. Jos laittaisin vaakakuppeihin lasten saamisen hyvät puolet toiselle puolelle ja huonot puolet toiselle puolelle, kumpi painuisi alas? Joku voisi ajatella tämän aiheen ajatteluakin epähumaanina käytöksenä lapsia kohtaan. Mielestäni aiheen ajatteleminen on kuin tunnustaisi itselleen elämänsä huonot puolet, vapaus on vähentynyt, kotityöt ovat lisääntyneet, aika vaimon kanssa kahden on minimaalista, kotoa pois lähteminen on vaikeaa, henkinen paine suoriutua isänä on suuri, ja haasteet isänä olemisessa ovat nyky-yhteiskunnassa vaikeentuneet. Isiltä odotetaan aika paljon nykyään, mutta kuitenkin pidetään ihmeellisenä jos isät osallistuvat. Lasten kasvatuksen oletetaan olevan naisten sisäisen maailman psyykkeen mukainen. Naisten ja tyttöjen psyyke, harrastukset, henkinen tasapaino ja mielenkiinnonkohteet ovat lähempänä oikeaa ja haluttua kuin miesten ja poikien. Palaan tähän aiheeseen seuraavassa tekstissä, mikäli muistan. Hatara pää, ja siitä saan kuulla.

Aiheeseen kuitenkin. Hämmästyin, kun minulta kysyttiin edellä mainittu kysymys. Kun miettii kysymykseen sopivia vastauksia, ei voi vastata muuta kuin, että lapsen saamisessa on minulla enemmän positiivisia kuin negatiivisia puolia. Minä olen ehkä hieman vanhoillinen, mutta ajattelen, että ihmisen eloon kuuluu lapset. En ajattele olevani vanhoillinen, enkä ajattele, että tämä ajatus kuuluisi historiaan, mutta minusta tuntuu, että ajatus vanhenee. Nykyään on helpompaa suunnitella oma elämänsä vuosi kerrallaan ja miettiä, missä vaiheessa olisi optimaalisin hetki "hankkia lapsia". Lainausmerkit laitan syystä, että mielestäni lapsia ei hankita vaan saadaan. En sano, että kaikkilla tulisi jossain elämän vaiheessa olevan lapsia, pikemminkin ajattelen lasten kuuluvan elämään, samoin kuin elämään kuuluu mm. ruoka, musiikki, sosiaaliset suhteet ja työ. 

Lasten saaminen ns. huonot puolet ovat osana elämääni nyt. Voisin niistä valitella paljonkin, mutta en taida. Kun katson lapsettomien pariskuntien ja sinkkujen elämää, huomaan, että heillä valittamisen määrä ei ole sen vähempi kuin omani voisi olla. Valitetaan työajoista, sosiaalisten suhteiden määrästä/laadusta, työpaikan laadusta, jaksamisesta, nukkumisen vähyydestä, unettomuudesta ja ennen kaikkea jaksamisesta. Huomasin toistavani jaksamista, mutta se on suurin teema valituksista. Onnen aiheita ovat usein leppoisat rauhalliset hetket ja juhlat. Kuulosta siltä, että tämä vapauden menetys ei ole itselläni tuonut uusia aiheita valittaa. Onhan lapsissa muitankin vaikeusia, kuten nukkumiset ja kasvatus, jälkimmäistä voin valoittaa joskus toisessa tekstissä, mutta pääasiassa pitkällä aikajaksolla suurin aihe on aika. Oma aika, parisuhdeaika, aika ystäville, aika harrastuksille, aika hiljentymiselle. 

Monesti kun kysyn niin lapsettomilta kuin lapsellisilta, mitä kuuluu, vastaus on: "väsyttää, kun..." tai "ei kerkee...". Ei tunnu aiheet muuttuvan lapsen saamisen myötä. Todennäköisesti lapsen saaminen tehostaa ajan puutetta ja väsymistä. Kuulin jonkun sanovan, tai oikeastaan kuulin kaverin kuulleen hänen kaverinsa sanovan, että "ei lapsen saaminen tule muuttamaan minun elämään mitenkään". Onpa ajatus. Laitetaan kotiin palohälytin, joka soi joka viides minuutti ja joka kerta kun se soi täytyy viedä se eri huoneeseen tai vaihtaa patterit tai kuoret. 

Mitäs positiivista lapsista sitten on? Vauva-aika on isälle hankalaa aikaa. Vauva kaipaa äitiään paljon enemmän kuin isäänsä. Lapsen kasvaessa isän merkitys kasvaa, mutta monessa kohtaa tulee vaiheita, että äiti ainoastaan kelpaa. Sanotaan, että äitiys on haastavaa, mutta väitän, että isänä oleminen on haastavampaa. Vanhempana oleminen on joka tapauksessa haastavaa. Kun olen yksin lasten kanssa, lapset suhtautuvat minuun paremmin. Mitä siis positiivista? Keskusteluissa lapsista, lapset asetetaan omaan lokeroonsa. He ovat jotain mitä itse ei olla. Se mikä minusta lapsissa on kaikkein positiivisin asia, ja se on asia, joka kumoaa kaiken negatiivisen.

Lapsi on ihminen.