Mässäily

Mässäily on mukavaa. Erityisesti jäätelöä voisin syödä vaikka pari litraa kerralla. Kunnon ruokaa, kuten siskonmakkarasoppaa menee määrällisesti aivan liikaa, puhumattakaan jouluruuista. Vaikka tässä vaiheessa vuotta ei olekaan varsinaisesti mässäilyn aihetta, huomasin tämän mässytyksen liittyvän moneen asiaan. Mässäilyllä on useita eri käyttötarkoitusta. Ruualla mässäily on varmasti helpoiten mieleentuleva ja ilmeisin. Mässäily on hieman alkukantaista ja eläimellistä. Ikäänkuin vaistojen aidoin ilmentymä ihmisen eläimellisyydestä.

Mässäilemme monella tavalla. Puhuinkin jo aikaisemmassa kirjoituksessani median mässäilystä ihmisen kohtaloilla. Mässäilyssä asiasta eli ruuasta tehdään jollain tavalla suurempaa kuin se on ja vapautetaan kaikki vaistot toimimaan ilman rajoitteita. Nykyään ihminen mässäilee omilla menestyksillään, saavutuksillaan, tuloillaan, autoillaan, laivoillaan, koiruuksillaan, laiskuudellaan, typeryydellään ja hyvin monella muulla asialla. Ihmettelen suuresti baariörvellysmässäilykulttuuria, jossa mies kertoo kuinka on ollut humalassa ja oksentanut baarin lattialle ja sen jälkeen vielä yrittänyt pokata kolmekymmentä vuotta vanhempaa miestä, jota oli luullut naiseksi, tai naista, jota oli luullut mieheksi. Mitä kunniaa se miesten keskuudessa tuottaa? Toisaalta myös ihmettelen tapaa, jossa mässäillään toisten virheillä parisuhteissa tai elämässään. Miten juoruaminen toisten murheista ja luonteenpiirteistä tuottaa mielihyvää erityisesti naisille?

Ihmettelen myös tapaa, jolla omat jutut paisutetaan mahdottomiin mittakaavoihin, jotta niistä tulisi kertomisen arvoisia. Joissain ryhmässä joutuu kertomaan asiansa mahdollisimman taitavasti ja sujuvasti, jotta niitä jaksettaisiin kuunnella. Muuten saa herjat omaan niskaan. Täytyy siis varoa omaa puhettaan ja olla supliikki. En nauti siitä, että minua parjataan, vaikka kestänkin sen. En toisaalta haluaisi joutua kestämään sosiaalisissa tilanteissa ystävien kanssa mitään. Joskus mässäillään toisen epäonnistumiselle omien tuttavien kesken, joskus mässäily menee yli. Meillä on tuttujen kesken, tai ei oikeastaan meillä, koska minä en siihen porukkaan varsinaisesti kuulu, jossa tätä toimintaa harjoitetaan. Kuitenkin on olemassa porukka, joka kerää pisteitä siitä, jos toinen epäonnistuu jossain. Esimerkiksi pisteen saa siitä, että toinen saa huijattua toista luulemaan, että ei muka tietäisi jotain yksikertaista asiaa. Tällä tavalla saadaan toinen nöyryytettyä ja nöyryyttäjä kerää pisteen.

Näin kaukaa tarkasteltuani tätä pisteen keräämistä, huomasin sen olevan tietynlaista mässäilyä toisen kunnialla. Se on hienoa, hyvin piilotettua ylemmyyden, kilpailun ja nöyryyttämisen toimintaa. Toisen epäonnistumisella saadaan itselle pisteitä. Ystävien kesken monenlainen toiminta on sallittua, eikä tämäkään varmasti ole mitään tahallista pilkkaamista, mutta tästä on aiheutunut tila, jossa joutuu olemaan hieman varuillaan koko ajan. Vaikkei ole mitään merkitystä sillä, että saako joku pisteitä vai ei, mutta ei kuitenkaan halua olla se, joka tulee höynäytetyksi.

Mässäilyssä on kyseessä "kaikkimullehetinyt" -syndrooma, joka vaivaa taloudellisesti hyvin voivaa maatamme. Toivon todella, että lama toisi mukanaan muiden arvojen hamstraamisen. Ei varsinaisesti esineiden ja asioiden omistamisessa ole mitään väärää, mutta muut arvot täytyy olla niiden edellä. Haluaisin oppia mässäilemään positiivisilla arvoilla ja hyvillä asioilla mitä olen elämäni aikana tehnyt. Toisaalta omilla saavutuksilla mässäileminen on myös hieman epäsopivaa. Kaiken pitäisi tapahtua hetkessä ja kaikesta pitäisi olla itselle jotain hyötyä. Itsekin olen mennyt mukaan jossain määrin tähän pakkoliikkeeseen. Tahdon monesti sen itselleni, jota muilla on, vaikken varsinaisesti sitä tarvitse. Onneksi olen tästä päässyt hieman eroon. Rupesin todella miettimään, mitä todella tahdon, kun kerran haluan niin kamalasti jotain. Mistä minä oikeasti nautin ja mitä minä todella haluan itselleni?

Mässäily, tavaroiden hamstraaminen ja jatkuvasti uusien elämyksien etsiminen kertoo jostakin. Olemme ilmeisesti jotain vailla. Kaikki varmasti tarvitsevat elämäänsä erilaisia asioita ja nauttivat eri asioista, mutta se on varmaa, että jos elämää ei täytä jollain, se täyttyy jollain, ehkä epäsuotavalla. Minä huomaan kaipaavani ihmissuhteita. Aikaa keskustelulle ja tekemiselle, ja erityisesti filosofiselle pohdinnalle ja älylliselle kanssakäymiselle. Nautin suuresti ihmisten seurasta, vaikken olekaan mikään seurapiirikukkanen, tarinaniskijä, naistenkaataja. Onko mässäily päässyt syrjäyttämään ihmisen perustarpeen, ihmissuhteet, yhteisöllisyyden, yhteenkuuluvuuden, lähimmäisyyden? Nykyään tuntuu siltä, että ihmiset eivät jaksa viettää aikaa toisten kanssa. Tuttavien tapaaminen vie energiaa ja vaatii jotain itseltä. Tapaamiseen vaaditaan järjestelyitä, erityisesti lapsiperheiden osalta.

Vanhojen aikojen romantisointi on tietty hieman "aika kultaa muistot" -osastoa, mutta on jotain mitä haluaisin vanhoilta ajoilta. Se on yhteisöllisyyttä, naapuriapua, lähimmäisyyttä ja yhteistä elämää suuren verkoston kanssa. Minä en halua olla sulkeutunut omaan perheeseen jättäen muut ulkopuolelle, vaan tahdon ja jopa kaipaan suurta yhteisöä, johon voi kuulua sukulaiset, ystävät, tuttavat, naapurit, kummit. Kuinka moni pitää isoja juhlia syntymäpäivänään tai vuoden juhlapäivinä kutsu ystäviään ja tuttaviaan koolle? Onko arki niin raskasta, että juhliminen käy työstä? Onko tosiaan aina niin kiire, ettei ehdi tavata aivan arkisissa merkeissä tuttaviaan? En tiedä onko näin, vai olenko itse jossain katvealueessa.

Ylpeys

Muistan sanonnan kymmenen vuoden takaa, jonka kuulin taas vähän aikaa sitten jopa kaksi kertaa eri henkilöiltä lyhyen ajan sisällä. Sanonta kuvaa ihmisten ja ehkä erityisesti suomalaisten miesten elämänkatsomusta. Jörö ukko kirveen varressa ei tätä minulle kertonut, vaan ensin vaimoni ja seuraavana päivänä nykyinen pomoni. Kumpikin tilanne oli lähinnä vanhan sanonnan ihmettelyä ja jopa negatiivista suhtautumista sanonnan olemukseen.

Sanonnan sisältö kuuluu näin: "ei piä kehhuu, ettei pääse ylpistyy"

Usein ajattelen, että sanonnat ovat hyviä ja opettavaisia lauseita, joita kannattaa käyttää. Tämän sanonnan kohdalla minun on vaikeaa löytää järkevää käyttötilannetta. Sanonnassa sanotaan, että toisen kehuminen on kiellettyä, koska siitä kehuttava saattaisi ylpistyä. Ylpeys on ilmeisesti sanonnan kehittymisen aikakautena ollut erittäin huono ominaisuus ihmisessä. Toki ylpeydellä on haittansa, erityisesti liiallisuuksiin mennessä. Sanonta kuvaa ylpeyttä itseään kohtaan, eli itserakkautta. Ylpeyttä saa olla kotimaata, perhettä, lapsia ja muita itsen ulkopuolisia asioita kohtaan, mutta itseensä kohdistuvaa ylpeyttä pidetään ehkä jopa syntinä.

Itserakkaus voi aiheuttaa ihmisessä omanapaisuuskeskeisyyttä, joka on monesti huono ominaisuus. Ylpeys itsestä ajaa ihmisen pitämään itseään parempana kuin muut, jolloin hän voi sanella ehdot ja kertoa miten asiat kuuluu olla ja mikä on oikein. Tätä varmasti pelättiin sanonnan kehittymisen aikana erityisen paljon tai ainakin ajateltiin, että ylpeys tuottaa huonoja piirteitä ihmisille. Peilistä tulee itserakkaalle tärkein asia maailmassa, jolloin ei nähdä edessä muuta kuin oma naama (napa). Ihminen saattaa helposti unohtaa muut, kun itse nähdään tärkeimpänä olentona maan päällä. Itserakkaus tuottaa helposti myös kateutta. Itserakkaan on nimittäin vaikea olla iloinen toisen asioista, koska tämä tahtoo kaiken itselleen. Nousee pintaan "jos en minäkään saa, niin ei muutkaan saa" -ilmiö, jolloin pyritään sabotoimaan toisen onni tai etsitään vikoja toisen elämästä. Sillä kiillotetaan omaa sädekehää ja voidaan taas ylpeillä.

Ylpeys itsestä on tärkeää oman kasvun kannalta. Pyrin kehumaan lapsiani kaikesta mitä he tekevätkään ja rohkaisemaan siinä mikä ei vielä onnistu. Ylpeys antaa tilaa kehittymiselle ja avaa silmät näkemään hyvää itsessä, jolloin huonot piirteet tuntuvat pieniltä. Terve ylpeys tarvitsee kaverikseen nöyryyden. Ylpeys ja nöyryys yhdessä pitävät jalat maassa ja mielen terveenä. Terveen itsetunnon saavuttaminen ja oman pienuutensa ymmärtäminen voi kestää koko elämän ajan.


Menneisyyttä ylpeänä katsoen, kulje nöyrästi eteenpäin. (Allekirjoittanut)

Ostin vaimolleni ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen jääkaappimagneetin. Okei, on vähän laimee lahja. No, ajatus on tärkein... Siinä jääkaappimagneetissa kaksi pingviiniä halaa ja tekstinä on kutakuinkin "saatat olla yksi ihminen maailmassa, mutta yhdelle ihmiselle voi olla koko maailma". Se tuntui ensimmäisen lapsen syntymän aikana erittäin kuvaavalta tekstiltä ja kertoo terveestä itsetunnosta. Olen yksi ihminen, mutta samalla olen koko maailma. Olen pieni ja mitätön maailmankaikkeudessa, mutta olen ainutkertainen.

Toinen asia sanonnassa on: "ei piä kehhuu". Kehuminen on siis ollut kiellettyä, ja jossain määrin on vieläkin. On vielä käynyt niin, että kun joku kehuu, sitä ei oteta todesta. "Älä ny viitti, emmä ny oo ku tämmöne...". Olen miettinyt ainakin 40 sekuntia, että minkä takia itseä vähätellään. Ylpeydenkö takia? Ettei vaan muut luulisi, että olen ylpeä itsestäni. Tai ollaanko peloissaan siitä, että jos ylpeys ei olekaan aiheellista, vaan joudutaan pettymään itseen, jolloin pettymys on moninkertainen ylpeyden tunnustamisen tähden.

Emme osaa kehua kunnolla. Sitä pitäisi harjoitella. Myös kehujen vastaanottamista pitäisi harjoitella. Tyypillinen skenaario, mies sanoo naiselle: "oletko käynyt kampaajalla, ihan kivat", "emmä kun joskus pari viikkoo sitten, juurikasvua jo tullut, eikä tää värikään oo ihan semmonen kun halusin". Suomalainen mies on rehellinen, jos joku näyttää ihan kivalta, se on ihan kiva, jos se näyttää scheisseltä se on scheisseä. Olemme varovaisia positiivisissa mielipiteissä ja ilmaisussa. Luulemmeko, että oma ilo ja onnistuminen tuottaa muissa negatiivisia tunteita? Ja onko se myös totta? En osaa ajatella mitä toinen haluaisi kuulla, vaan pyrin kertomaan oman mielipiteeni mahdollisimman rehellisesti ja joutumatta sitä muutamaan myöhemmin. Ei se rehellinen mielipidekään aina onnistu tulemaan ulos ilman sensuuria. On olemassa sekä positiivista että negatiivista sensuuria, tai oikeastaan kyse on positiivisuuden ja negatiivisuuden sensuroinnista. Negatiiviset asiat on vaikea sanoa toisille päin naamaa, siinä vaaditaan jo johtajakoulutusta ja hyviä sosiaalisia taitoja. Toki on helppoa suutuksissa sanoa monenlaista negatiivista, mutta muuten se on vaikeaa.

Sen lisäksi positiivisen palautteen antaminen on erittäin vaikeaa ja sitäkin tulee sensuroitua. Mitä miettimistä siinä on? Terveen itsetunnon omaava ihminen ei varsinaisesti elääkseen tarvitse kehuja, mutta keneltä kehut vievät jotain. Jotain eriskummallista niissä on, kun niitä tarvitsee pihdata. Sensuuri iskee usein ulkonäkökehuihin, varsinkin kun kehun naista jostain ulkonäköön liittyvästä asiasti, kuten vaatteista tai hiuksista. Ei pidä ihan liikaa kehua, jottei toinen luule, että kyseessä on flirttiyritys. Kysyn vaan, miksi? Saammehan olla kiinnostuneita toisesta ihmisestä ja huomata asioita olematta kiinnostunut romanttisessa tai eroottisessa mielessä.

Mikä kehujen vastaanottamisessa on sitten vaikeaa? Tuntuu, että nämä kaksi kulkevat pikkuista oravanpyörää ja toimivat toisiaan vastaan. Kehujen vastaaottamisen vaikeus ja kehujen antamisen haasteellisuus vaikeuttavat toinen toisiaan. Kehun antaminen on vaikeaa ja kun lopulta jotain kehuttavaa keksii ja sanoo sen ääneen, vastakaiku on "emmä ny oo oikeen tommonen kun sä sanoit, älä ny viitti". Silloin kehuttava alensi kehujan mielipiteen pohjamutiin eikä sillä ollut kehuttavalle mitään merkitystä. Tällöin kehujan on vaikeaa kehua uudelleen aidosti.

Ehkä sanomani ongelmat ovat lähinnä minulla itselläni, mutta nyt niihin voin taas vaikuttaa. Olen ylpeä monesta asiasta itsessäni nyt, paljon ylpeämpi kuin ennen. Täytyy vielä harjoitella kehumista ja erityisesti kehujen vastaanottamista.

Lyhyesti uskon helppoudesta

Miksi uskominen on minulle niin helppoa? On jotenkin ilmeistä, että ihmisten usko Jumalaan on häilyväistä ja epävakaata. Päässä pyörii ajatukset, uskonko vai en, kelpaanko Jumalalle, saanko syntini anteeksi, joudunko kadotukseen. Uskoa horjutetaan usein tiedolla. Ikäänkuin tiedepainoittesten julkaisujen tulisi löytää joku ehdoton peruste Jumalan olemassa ololle, jotta voisimme uskoa mitä näemme. Historiaa, avaruutta, hiukkasia, kalkkikivettymiä, evoluutiota ja luonnonvoimia tutkitaan, jotta tietäisimme mahdollisimman paljon ympäröivästä todellisuudesta ja sitä kautta ateistit pyrkivät sulkemaan mahdollisuuden Jumalan olemassaoloon. Monet opit sekoittavat päät, eri uskontokuntien painotukset tuntuvat ahdistavilta, Raamatun kirjoitukset pelottavat, uskovia leimataan. Uskalletaanko enää uskoa? 

Usko käsitteenä vaatii hieman tarkastelua, jotta sen voisi täysin ymmärtää. Usko syntyy ihmisen sisällä jonkun väitteen kuulemisen jälkeen. Tarkoitan syntymisellä sitä, että ihmisen usko ei ole ihmisen itsensä tuottama toiminta. Se on ikäänkuin refleksi ärsykkeelle. Uskoa voidaan muuttaa kertomalla sille totuuksia tai valheita, jolloin usko saa uusia ärsykkeitä, joihin se reagoi. Mielestäni usko on tunne ja tunteita ei voi hallita täydellisesti. Et voi käskeä itseäsi uskomaan mihinkään.  Ymmärtämällä uskon hallinnan mahdottomuuden ihminen voi jäädä tyhjän päälle suhteessa Jumalaan. Emme myöskään teollamme voi olla Jumalalle kelpaavia, sillä jos on rikkonut yhtä käskyä vastaan, on rikkonut kaikki vastaan. Jumalalle kelpaa vain synnitön. Jeesus on kuolemallaan tehnyt meidät yhtä aikaa syntisiksi ja synnittömiksi, kelpaamattomaksi ja kelpaaviksi. Me emme ole edes kykeneviä uskomaan ilman Jumalan apua. Miten voi saada rauhan näin sekavassa tilanteessa? 

En ole sen jälkeen enää vaatinut itseltäni liikoja. Pyrin toimimaan Jumalan tahdon mukaisesti, lähimmäistäni ja Jumalaa rakastaen, mutta synnintunnossakaan en tarvitse todisteluja omasta kelpaavuudestani. Minun rauhani tulee yhdestä lauseesta, jonka olen saanut kuulla opiskeluaikana eräältä luennoitsijalta/papilta. Lause ei ole tarkka lainaus, vaan pikemmin muunnelma ajatuksesta. Totuus valkeni minulle uudella tavalla tämän lauseen myötä.

"Usko tulee Jumalalta, ihmisen tehtävä on toivoa, että se on totta."

Uskomisen merkityksestä

Keskustelimme iltapalan yhteydessä vaimon kanssa yhteisen ystävämme ja vaimoni veljen kanssa Jumalasta. Lähinnä puheenaiheena oli millaisia suhteita uskontoon ja uskomiseen voi ihmisillä olla. Olemmeko teistejä (jumaluuteen uskovia), ateistejä ja angostikkoja (epäileviä)? Tämä keskustelu sai minut miettimään mitä Jumala ja uskominen minulle merkitsee. Olenhan sitä pohtinut pitkän aikaa, kymmenen vuoden ajan, mutta mietin mikä on jäänyt päällimmäiseksi ja tärkeimmäksi uskossa. Tietty olen tehnyt seurakunnassa töissä ollessani uskon asiat olivat näkyvillä, mutta on helppoa olla pitämättä niitä henkilökohtaisena kun on töissä. 

Uskominen on minulle asia, jota en kyseenalaista. Ei ole varsinaisesti tarvetta kyseenalaistaa enää. Olen saavuttanut sen tilan, jolloin epäily saa olla samaan aikaan uskomisen kanssa. Ei tarvitse olla varma kaikesta. On tilaa epäilylle ja on tilaa uskolle, joka on lapsenomaisesti varma. Lähinnä epäilyn kohteena on tavat ja traditiot, jotka kuuluvat uskon harjoittamiseen. En varsinaisesti epäile Jumalan olemassa oloa tai pelastusta vaan ihmisten tekemiä uskon ilmentämiseen tuotettuja toimintamalleja. 

Uskomisen merkitys on nähtävä sellaisessa kontekstissa, jossa olen kasvanut aikuisuuteen. Olen muuttanut lapsuuden aikana kolmen eri kaupungin sisällä useasti. Ystäväni ja sukulaiseni ovat jääneet taakse ja olen joutunut aloittamaan uudestaan kolme kertaa. Tämä on varmasti vaikuttanut moneen asiaan minussa. Lisäksi lapsena olen kokenut lähesten muuttamisen toiseen kaupunkiin tai edes toiseen alueeseen kaupungia todella tunteikkaasti ja se on minua ahdistanut. Minun on vaikea käsitellä negatiivisia muutoksia sosiaalisissa suhteissa nykyäänkin. Siksi ehkä on vaikeaa tehdä positiivisia suhteita ja vahvistaa niitä. 

Tämä konteksti valottaa tarpeeni pysyvyyteen. Uskominen ja Jumala merkitsee minulle pysyvyyttä. Se on asia, jota minulta ei voida ottaa pois. Se on asia, joka ei koskaan muuta toiselle paikkakunnalle. Usein jos käy jotain ikävää ja kenties menetän jotain minulle tärkeää, olen yhteydessä Jumalaan ja saan siitä luottamusta, voimaa ja elämäniloa jatkaa eteenpäin. Tieto siitä, että joku asia ei koskaan muutu tuntuu minusta hyvältä. 

Uskomisesta tehdään jotenkin niin vaikeaa. Kyselyissä ihmiset vastaavat kysymykseen: "uskotko Jumalaan?", että uskovat kyllä, mutta eivät niin kuin kirkko opettaa. Tai sitten asiaa pyöritellään ja veivataan ja lopulta vastataan ehkä. Kuitenkin uskominen täytyy nykyään tuntua jossain tai siitä pitää tehdä iso numero. Ei tarvitse. Uskominen on vähän kuin avioliitto. On olemassa suuria tunteita, mutta on olemassa myös tavallista arkista ahertamista ja arkista rakkautta. 

Minä olen arjen kristitty. Uskominen ja Jumala näkyy minulle jokapäiväisessä arjessa, myös toki juhlassa. Joillekin leipä on "jännä", minulle leipä on lahja. Ei minun kätösin saada aikaan mitään, tarvitsen siihen tukevat kädet auttamaan. Uskominen merkitsee minulle arkea, luottamusta ja pysyvyyttä. 

Oodi medialle

Karvas totuus omasta pienuudesta on ajanut ihmiset syvää ahdistukseen. Älyllinen oivallus maailman suuruudesta ja omasta vähyydestä ja mitättömyydestä kosmisessa mittakaavassa on omiaan toimimaan henkisenä ponnahduslautana mielen mustaan liejuun, jota masennukseksi kutsutaan. Mikä ihmisille tuo ahdistusta, pelkoa, epätoivoa, omaa vähemmyydentunnetta, alemmuuskompleksia, mitättömyyttä? Vastaus on sunnuntaisaarnaajan tapaan sanoen; media, tuo tiedon sulatusuuni, lööppien koruton kaiku, iltapäivän pilaaja karmeine uutisineen, ihmisten kärsimyksellä mässäävä ja tienaava valtakunnan palvelija.

Harvoja asioita halveksun sydämeni pohjasta, juuria myöten, se on media, joka tienaa ihmisen kärsimyksestä. Julkinen tiedottaminen maailman pahuudesta on asia, jonka joskus minäkin ymmärsin ja jopa pidin tärkeänä ja hyväksyttynä. Media tarvitsee kasvot myydäkseen, nyt median kasvoina toimii ihmiset ja tapahtumat, jotka vetoavat tunteisiin. Karmeita asioita printataan lehtiin etusivulle, kerrotaan ampujista, lasten kuolemista, onnettomuuksista. Maailma on kauhean paha paikka asua nykyään. Kaikkialla tapahtuu kauheita, missään ei ole turvallista.

Eihän maailmalle ole tapahtunut mitään. No, on jotain, mutta ei maailma ole ainakaan niin paljoa pahentunut. Uutiset tulevat vain niin nopeasti ja niin päin naamaa ja ennen kaikkea päin sydäntä. Eihän tieto jää ihmisen päähän jos se luetaan kerran. Tieto jää, jos se synnyttää jonkun tunteen. Tunteen ihminen muistaa kauan. Tunteet kasaantuvat ja aiheuttavat sen, että koko maailma tuntuu pian todella pahalta paikalta. Tämän tunteen muistan itsessäni suurten uutisten aikana mm. tsunamin tapahtumien sattuessa. Muistan tunteen maailmasta, jossa mikään ei ole hyvin. Tunne ei kuitenkaan kestänyt kauaa. Nyt tätä tunne suolletaan jokaiseen uutislööppiin. Ketkä sitä kaipaa? Eihän niitä kirjoitettaisi, jos ne eivät myisi. Kuka menee maitokauppaan päivän päätteeksi ja huomattuaan lööpin ”Pedofiilirinki käräjillä” tai ”Vahtimestari mukioi oppilaan” päättää ostaa lehden ja saatuaan lapset nukkumaan illalla rentoutuu kamomillateen ja iltapäivälehden parissa?

Ei mitenkään turhan katkeraa tekstiä minulta. Tämä on minun todellinen pohdinta. Miksi ihminen haluaa lukea kärsimyksestä? Minun on vaikea jaksaa ottaa harteilleni ihmisten taakat joita minä en tunne. Johtuukohan se siitä, että minä otan helposti ihmisen asiat ja murheet kantaakseni ja haluan auttaa aina kun kykenen. Kun tiedän, että en voi auttaa näitä lööppien ihmisiä, en myöskään halua niitä lukea. Lööppeihin pääsee vain murto-osan miljardisosa kaikista murheista, ei niitä kannata harteilleen ottaa. Tottakai jos luen tekstin pahoinpidellystä lapsesta, ahdistun ja murehdin, mutta en minäkään haluaisi kaikkien ahdistuvan minun murheistani. Ahdistusta on jo ihan riittävästi jokaisella lähipiirissä ja itsellään ettei sitä tarvii lisätä median kautta.

Haluasin opettaa lapselleni maailman hyvyyttä ja sitä, että täällä on hyvä olla, elää, kasvaa, rakastaa ja vanheta. Kaikkialla uutiskynnyksen ylittää pahin mahdollinen paha, joka maailmassa on. Ja se työnnetään kaikkien nähtäville väkisin. Onneksi ihan pienet eivät osaa vielä lukea. Minusta piti joskus tulla medianomologisti, tai joku sellainen, mutta nyt olen erittäin tyytyväinen, ettei tarvitse keksiä juttuja julkkisten mokailuista ja ihmisten murheista sekä kirjoittaa verotustiedoista, linnanjuhlista ja realitysarjoista. Vai olisiko pikemminkin surreality parempi nimitys tälle nykyajan teatterille, jossa näyttelijät näyttelevät itsejään aivan surrealistisessa ja abstraktissa ympäristössä ja jossa atmosfäärin tuottaa produktioporukka.

Tuleeko surrealistisista realiteettiohjelmista realismia meidän kulttuurissamme? Alkaako suuret ohjelma vaikuttamaan meidän real-life -osastoon? Kuitenkin on selvää, että realityohjelmat ovat niin kaukana realitystä kuin voi olla. Ainoa asia joka niissä on ns. from real life, on käsikirjoitus, joka on yhtä huono kuin jenkkisaippuasarjoissa. Eihän ihminen, joka menee taloon asumaan moneksi viikoksi tuntemattomien ja raadin valitsemien nuorten ja luonteeltaan toisille sopimattomien ihmisten kanssa, ole sama ihminen, joka käy töissä, harrastaa, on yksin, seurustelee, on yksin, tekee kotitöitä, on yksin, käy kaupassa, ON yksin. Mitä realityä semmoinen on? Tai sitten, tässä on sulle tuhat äyriäistä ja pari tuhatta matoa. Syö puolet niin voit saada puoli miljoonaa. Rahalla saadaan ihmiset tekemään mitä tahansa. Ihmiset ovat median koiria. Vilautetaan setelitukkua niin annetaan tassua ja kuolataan. Ei sillä, että halveksisin jotenkin tätä realitykräppiä, mutta joo, se on niitä asioita, joita halveksin. Ei ole montaa asiaa.

Minkälaista kuvaa tämä realityosasto antaa ihmisenä olemisesta? Tarjoaako se nuorille kunnioittavaa, rakastavaa, myönteistä ja rehellistä kuvaa miehestä ja naisesta? Jos tarjoaa, niin ongelmaa tässä kohtaa ei ole. Jos taas rk (realitykräppi) tuottaa meille vääristyneen, tilanteen takia epäsopivan, itsekkään, vihaisen, negatiivisen, passiivisen, epärehellisen ja vääryydellä pärjäävän kuvan miehestä ja naisesta, olen entistä halveksuvampi. Varsinkin kun viina on palkintona ja sitä tarjotaan, jotta olisi kivaa ja syntyisi keskustelua. Humala on tämän kansan sairaus, miksi siitä pitää tehdä tila, johon täytyy pyrkiä. Ei humala varsinaisesta sairaus ole, mutta se tuntuu olevan lääke kaikkeen, epävarmuuteen, itseluottamuksen puutteeseen, ahdistukseen, masennukseen ja nyt myös realitykräppin katsojalukuihin. Toivon vaan, että tämä realitykräppi aiheuttaisi riittävästi ummetusta riittävän monessa ihmisessä, jotta siitä ei tulisi ainoa menestyvä formaatti.

Päätän tämän tulikiven katkuisen oodin medialle ajatelmaa, jonka olen muotoillut jostain elämäni varrelta. Sarkastisesti sopii tämän tekstin päätteeksi.

"Jos sinulla ei ole mitään hyvää sanottavaa, ole hiljaa."

Suoriutuminen

Suoritukset ovat tämän maailman keinoja näyttää millainen ihminen olet. Suoritettujen asioiden kautta voimme kertoa millainen olen. Tai ainakin nämä keinot ovat käytettyjä keinoja. On helppo sanoa, että olen sosionomi ja työskentelen nuorisokodissa ja minulla on kaksi lasta. On helppo kertoa käynneensä kouluja ja harrastavansa musiikkia. Suoritukset ovat mitta ihmisarvosta. Sama käy sosiaalisissa suhteissa tai kotona. Kysytään mitä kuuluu niin usein pitää keksiä jotain merkittävää jota olisi suorittanut. Esim. tulin juuri Rooman matkalta. En minä tullut, mutta näin hypoteettisesti.

Suoriutuminen on tullut myös vanhemmuuteen. Vanhemmat miettivät omaa kyvykkyyttään tai hyvyyttä vanhempana. Mietin sitä toki itsekin, kun ensimmäinen lapseni syntyi. Suoritusvanhemmuus on joku nykyajan trendisana. Vanhemmille annetaan jatkuvasti ohjeita miten täydellisesti hoidetaan lasta. Ei purkkiruokia paljoa, ei tutti turhaan, leikitetään, puhutaan, tehdään yhdessä jotain, lauletaan, syötetään monipuolisia ruokia, käydään mammakerhossa, opetellaan kääntymään, käydään vauvauinnissa jne. Nämä asiat kun suoritetaan ollaan hyvä vanhempi. Lista pitenee jatkuvasti. Varsinkin äideiltä odotetaan näitä suorituksia. Isillä on helpompaa, koska stereotyyppinen isä menneeltä ajalta on aika etäinen lapseen.

Säälittää nykyäidit, jotka yrittävät kaikkensa ja tekevät kaikki temput lastensa hyväksi. On syytä miettiä kenen hyväksi ylipäätään vanhempi toimii. Tehdäänkö asioita neuvolantädin, mammakerhon mammojen, omien vanhempien tai anopin takia? Vai kenties tehdäänkö asiat sen vauvan tai lapsen takia? On syytä miettiä myös mikä on lapsen etu ja mikä on lapselle välttämätöntä. Kärsiikö lapsi jos hän ei pääse vauvamuskariin pariin viikkoon, jos äiti ei jaksa häntä sinne viedä?

Tärkeintä lapselle on rakkaus. Äidin ja isän ansioton rakkaus, se rakkaus, joka ei kadehdi, kersku, pöyhkeile, etsi omaa etuaan. Lapsi tarvitsee monia asioita, mutta se mitä vanhempi lapsen kanssa tekee, on lapsen ja vanhemman asia. Vanhemmuus ei ole suoritus. Vanhemmuus on ainoastaan lapsen ja vanhemman välillä. Ei kenenkään tarvise toimia täydellisenä vanhempana toisten ihmisten silmissä. Vanhempi toimii täydellisenä vanhempana, jos hän rakastaa lastaan pyyteettä ja toimii sen mukaisesti. On toki asioita, joita on hyvä tietää lasten hyvinvoinnista ja mm. hampaiden hoidosta, mutta ne asiat ovat kuitenkin toissijaisia.

Minä olen lopettanut suoriutumisen ja aloittanut toimimisen. En enää suoriudu harrastuksissa, työssä, vanhempana olemisessa vaan toimin niissä itsenäni. Suoriutuminen tarkoittaa, että joku arvioi toimintaa. Suoriutumisessa on aina kriteerit, jotka täytyy ylittyä, jotta suoritus hyväksyttäisiin. Ihmisenä olemisessa suoriutumismenttaliteetti tekee mahdottomaksi oman itsensä löytämisen ja omien arvojen mukaisen toimimisen.