Elämään oppimassa

Tauon jälkeen

2010-06-15T22:20:00.006+03:00

Tervehdys lukija(t) pitkästä aikaa.

En ole kirjoittanut aikoihin, johtuen ehkä yleisöryntäyksestä ja liiasta kuuluisuudesta, jota olen saanut osakseni tällä blogilla. Ei, en ole vaan kirjoittanut. Asiaa olisi ollut, mutta pitkän tauon jälkeen on vaikea jatkaa/aloittaa uudestaan.

"Mitä mietit?" oli kysymys, jota minulle esitettiin monesti viime aikoina. Todennäköinen syy kysymiseen on minun joidenkin mielestä tuijottava katse. Vastasin kysymykseen "emmä mitään mieti". Usein tuijottaessani ihmistä kyseessä on keskustelu, jossa vastapuoli sanoo lauseen ja lopettaa. Sitten odotan jatkoa. Tämän odottamisen aikana jään (vahingossa) tuijottamaan keskutelukumppania silmiin. Tämä on ominaisuus (vamma), joka on ollut minulla pitkään. Muistan sen jo teini-iästä. Ehkä minut on kasvatettu katsomaan ihmistä silmiin kun puhutellaan ja keskutellaan.

Jotkut saattavat kokea tuijottamisen uhkaavana/häiritsevänä. Kaipa tämän takia minun pitäisi pyrkiä pois tästä tavasta. Vai hä? Enpä tiedä. Ei tämä kuitenkaan ole minun elämääni vaikeuttanut.

Toinen asia itsessäni on tämä outo huumorintaju, jota ei kukaan voi ymmärtää. Saatan kertoa vitsin, joka ei naurata itseäni eikä kukaan ymmärrä vitsin taustaa tai sen komiikkaa. Olen aika huono kertomaan vitsejä. Tilannekomiikka on aselajini ja linguaaliset humoriskit peitseni.

Laitan tähän jatkoksi julkaisemattoman kirjoituksen onnellisuudesta:

Hyvä kysymys tehdä itselle: olenko onnellinen. Toinen hyvä kysymys on, mitä vaadin onnellisuudelta. Mikä ihmiselle yleensä on tärkeää ja mikä on vain halua saada jotain. Elämän tärkeiden asioiden lista vaihtelee vuosittain erityisesti nuorella iällä. Minulle onnellisuuden tuo toisen ihmisen onnellisuus ja oman onnen jakaminen. Saan perheeltäni onnen ja saan onnen kun voin tuottaa toiselle onnellisuutta vaikka menettäisinkin itse jotain. Eniten huomasin olevani onnellinen kun toinen ihminen sai minulta apua ahdistukseen. Minulle onnellisuuteen liittyy aina jakaminen. En voisi kuvitellakaan olevani onnellinen yksin, ilman mitään kontakteja, ilman onnen jakamista.

Kuulen liian usein lauseen "no, olen mä onnellinen, kun noilla toisilla menee noin paljon huonommin". Minua tämä ei lämmitä yhtään. Minua pikemminkin ahdistaa toisten ahdistus, ei helpota. Joskus on vaikeaa olla onnellinen toisen puolesta, jos hänellä menee paljon paremmin kuin itsellä, ainakin ulkoisesti paremmin. Todellisuus voi olla aivan toisenlainen. Onnellisuus on aivan liian vaikeaa nykyisten standardien mukaan.

Täytyy olla ainakin täydellinen koti, täydellinen puoliso, täydellinen työ, täydelliset lapset ja täydelliset naiset. Rahaa täytyy olla paljon. Ura on tärkeä. Ilman näitä ei voi olla onnellinen. Täydellisyys on varmasti kaikkien tavoittamattomissa kunhan vain tekee kaikkensa ja enemmän. Back to earth -tyyppinen lause tähän. Miksi onnellisuuden kuva on tällainen? Olemmeko niin rutinoituneet, että emme osaa olla onnellisia muuten kuin ulkoapäin tulevien standardien mukaisten onnellisuuskriteerien täyttyessä.

Miksi joidenkin täytyy miettiä pitkään sitä, ovatko he onnellisia? Eivätkö he sitä mieti muuten kuin kysyttäessä? Sitähän me täällä yritämme jatkuvasti saavuttaa, kyllä pitäisi tietää onko onnellinen. Elämässä on monia asioita, jotka vie onnellisuuden meiltä. Minusta onnellisuus on ennen kaikkea oman pään sisällä tapahtuvaa toimintaa. Elämä on välillä hyvinkin karu ja armoton, mutta ihminen saattaa olla hyvinkin onnellinen omassa elämäntilanteessaan.

"On sillä otsaa lainata itseään."

-Heiskanen

Parisuhteesta

2009-10-07T00:42:00.005+03:00

Katsoin pari viikkoa sitten elokuvan "Linnunradan käsikirja liftareille". Komediallisesta alkuperästään huolimatta siinä oli syvällistä pohdintaa. Yksi niistä oli eräs ase. Tämä ase aiheutti sen, että se keneen ammutaan kokee asiat ampujan näkökulmasta käsin. Uskomattoman tehokas välien selvittelyn väline. Mitä muuta tavalliset riidat tarvitsevatkaan hoituakseen? Toisaalta ongelmat saattavat olla tiedostamattomia ainakin toiselle osapuolelle, mutta silti, jos näkee asiat toisen perspektiivistä, se vaikuttaa suhtautumiseen suuresti. Monesti ongelmat ovat kuitenkin niin alitajunnan tasolla, ettei henkilö itse tiedä tekevänsä jotain väärää tai epäsuotuisaa toiseen nähden. Tai sitten ongelma onkin joku syvempi haava, joka kaipaa laastaria, ja tässä tapauksessa laastari on epäsuotuisa käytös toista kohtaan. Se ikäänkuin korjaa jotain itsessään.

Monesti olen törmännyt itsessäni ja parisuhteessa siihen, että riidan tai pahan olon aiheuttaja on ollut joku tunnistamaton asia. Aikaisemmin hermostuttuani jostain huomasin, että hermostuneisuus oli kanava jonka kautta joka aivan muu vamma tuli ulos. Tunteet tulevat jotenkin ulos, jotkut itkevät, toiset suuttuvat, kolmannet nauravat jne. Jos tunteen alkuperää ei tiedä, tunteenpurkaus on todennäköisesti vääränlainen. Itselläni on ollut paljon itkemättömiä asioita, joita olen joutunut itkemään vielä viime vuosina. Vasta kun ymmärsin mikä oikeastaan vaivasi, pystyin suremaan asian ja saada rauhan siltä osin.

Parisuhteessa on vaikeaa elää. Lapsiperheessä on lisää haasteita. Ymmärrystä vaaditaan molemmilta paljon ja ainoastaan aito yhteistyö tuottaa tuloksen, joka miellyttää molempia. Ymmärrys voi olla joskus hyvinkin vaikeaa. Jos toinen on väsynyt, niin toinen saattaa reagoida siihen sanomalla, että kyllä hänkin on väsynyt. Jolloin kumpikaan ei saa tukea väsymykseensä. Itse olen henkisesti väsynyt tähän työttömänä olemiseen ja turhautumiseen. Siihen on vaikeaa saada tukea ihmiseltä, joka on aina ollut korvaamaton, erinomainen työelämässä ja jota kunnioitettaan ja pärjännyt koulussa. Itse en ole kokenut olevani mitään noista nuorempana, eikä ne monelle elämän osa-alueelle vieläkään yllä, ainakaan vahvasti. En toisaalta odotakaan täydellistä ymmärrystä, koska tiedän sen, että ymmärtääkseen tarvitsee kokemuksen, muuten voi vaan kuvitella ja myötäelää.

Olemme ratkaiseet monia meidän ongelmiamme pitkän keskustelun tuloksena. Riitelyyn en ryhdy ja yleensä lähinnä murjotan, kunnes olen sellaisessa mielentilassa, että kykenen puhumaan. Parisuhteen perusongelmat ovat usein kahden ihmisen omien kehityspaikkojen konflikteja. Parisuhteessa vaaditaan kuuntelua ja puhetta, ainoastaan toisella ei pärjää. Pitää voida kuunnella toisen kokema tilanne, ei niinkään sitä todellista tapahtunutta tilannetta, vaan toisen ihmisen tulkinta tapahtuneesta. Sen jälkeen täytyy kertoa oma tulkinta tilanteesta. Oikeiden sanojen käyttö tälläisessa tilanteessa on olennaista. Olemme kehittäneet sisäisen konfliktiratkaisun kielen, joka sopii meidän parisuhteeseen. Tämä kieli voi vaihdella, mutta olennaista on, että molempi osapuoli kertoo ainoastaan omasta tunteestaan ja tulkinnastaan, ei toisen toiminnasta eikä varsinkaan sanoita toisen tulkitaan hänen puolestaan.

Pinnalla olevat ongelmat voivat olla ainoastaan seurausta varsinaisista ongelmista. Itselläni suhde isääni on aiheuttanut monenlaisia ongelmia vuosien varrella, jotka ovat olleet hyvin kaukana tästä varsinaisesta ongelmasta. Tiedostamalla nämä oikeat traumat ja epäsuotuisat elämänkolhut auttaa tukevoittamaan henkistä minuutta. Minulla traumojen tiedostaminen on vaatinut kertomista niistä vaimolleni. Yleensä jonkun aivan toisenlaisen domestisen ongelman seurauksena. Näiden keskusteluiden seurauksena ongelmat ovat ainakin vähentyneet.

Tiedostamaton suru, viha ja katkeruus voi johtaa tekoihin, joita ei itse olisi itseltään koskaan uskonut. Ja joskus jostain tilanteesta tulee ylivoimakas tunne, jota ei ymmärrä. Eräällä luennolla kuulin sanottavan, että tunne syntyy tilanteen tulkinnasta. Tässä lauseessa piillee suuri viisaus, jota sopii miettiä pitkään. Tunne taas aiheuttaa reaktion, joka tuottaa uuden tilanteen. Avainsanana tässä on tulkinta. Monessa parisuhde- ja ihmissuhdeongelmassa on kyse tulkitsemisesta. Tarvitsemme sellaiseja tulkkeja, jotka selvittävät asiat puolison näkökulmasta käsin aivan autenttisena, ilman oman elämän tulkintaa ja tunnekuohuja.

Varmuudesta

2009-10-03T23:22:00.003+03:00

Muutama sana varmuudesta. Ihmisen elämä toisten ihmisten kanssa on epämääräistä taivaltamista. Usein voi ajattelemattaan tehdä asioita, jotka saavat toiset ihmiset ajattelemaan toisesta jotain omituisuuksia. Möläytykset kavereiden kesken tai työpaikalla voivat vaikuttaa toiseen ihmiseen negatiivisella tavalla. Kaikkea ei voi tietää eikä kaikkien tekemisiensä seuraamuksia voi etukäteen arvioida. Voi toki yrittää, mutta silloin katoaa spontaanisuus ja aitous. Ennen kaikkea siinä tilanteessa ei ole rehellinen toiselle eikä toimi niin kuin tavallisesti toimisi.

Ihmisen oma epävarmuus ajaa toimimaan sillä tavalla, että varoo mitä sanoo ja toimii niin, että se ei loukkaa toisia. Tuolloin kanssakäymisestä katoaa suoruus, persoonallisuus, elämä. Monia asioita on sanottu, jotka ovat varmasti jollain tavalla loukanneet jotain ihmistä tai minua on pidetty omituisena. Onneksi se tekee meistä ihmisiä. Minua häiritsee suuresti julkisuuskuva-ihmiset ja täydelliset julkisivun kiilloittajat. Kodista näytetään vain siistit huoneet ja peitetään kaikki elämä. Kahvipöydässä istutaan selkä suorassa ja yritetään puhua smaaltalkkia, jonka takia vaivaannutaan vielä enemmän.

Aitous ja varmuus liittyvät vahvasti toisiinsa. Itsensä arvokkuuden tunnustava ja tunnistava ihminen on varma itsestään ja voi toimia aidosti, kun taas itsensä alentava, itseään halveeraava ihminen toimii epäaidosti peittääkseen oman todellisen itsensä jota halveksii. Teoria kuulostaa jotenkin järkevältä. Itsevarmuus syntyy tärkeänä olemisesta ja ehkä vielä enemmän rakastettuna olemisesta. Tässä maassa kun rakastaa saa vain lapsiaan ja puolisoaan, niin rakastetuksi itsensä tunteminen on haastavaa. Jos vanhemmiltaan ei saa riittävästi rakkautta sitä on vaikea saada muualta ennen parisuhdetta.

Toisaalta rakkaus on käsitteenä meille liian vaikea. Epävarmuudessa elävä ihminen ei näe rakastavia ihmisiä ympärillään, hän näkee syyllistäviä, ankaria, poistyöntäviä, ahdistavia, jokaisen vian löytäviä ihmisiä. Hän etsii sitä oikeaa rakkautta, joka muuttaisi kaiken. Itsestään varma ihminen näkee jokaisessa hymyssä, jokaisessa kättelyssä, jokaisessa ihmissuhteessa, jokaisessa ystävänpalvelussa, jokaisessa puhelussa, jokaisessa arkisessa tapaamisessa jotain mitä epävarma ihminen ei näe. Varma ihminen näkee, että on tärkeä. Varma ihminen voi nähdä rakkauden monissa ei ilmentymissä. Rakkautta ei ole ainoastaan vällyjen välissä. Meillä suomenkielessä ei ole sopivaa sanaa ihmisten väliselle rakkaudelle, joka kuvaisi ystävien, läheisten, tuttujen ja naapurien välistä yhteyttä. Lähimmäisenrakkaus on lähin mahdollinen sana, mutta siinäkin on kantasanana rakkaus. Mitä verbiä voisi käyttää kahden ystävyksen tuntemasta sitoutumisesta ja yhteydestä? Välittäminen? Onko tämä sana tarkoituksellisesti jätetty pois meidän kielestämme, jotta meidän ei tarvitsisi kertoa suoraan toiselle välittämisestä. "Minä rakastan sinua", "Minä välitän sinusta", Minä olen kiintynyt sinuun", "Minä pidän sinusta". Olisiko noista joku toimiva iskulause ihmissuhteen syventämiselle kaveruudesta tai tuttavuudesta?

Nyt neljä vuotta täyttänyt poikamme sanoo monesti, että "olet rakas", ja sillä ilmaisee kiintymystään ihmisiin. Hän saattaa sanoa sen kenelle tahansa, kuka vaan leikkii hänen kanssaan ja on kiinnostunut hänestä. Mitä muuta me oikeastaan toivomme ihmissuhteilta. Kiinnostusta ja kanssa olemista. Jos joku on kiinnostunut minusta ja toivoo olevansa minun kanssani, onko se rakkautta? Jos jonkun huono uutinen saa minut pois tolaltani ja olen huolissani hänen voinnistaan pitkään, onko se rakkautta? Jos ystävä tulee talkoisiin, onko se rakkautta?

On mukava tietää, että on tärkeä. Se on peräti henkisen hyvinvoinnin edellytys. Varmuus siitä, että muut ihmiset eivät pidä pilkkanaan, eivät ajattele pahaa, vaan heillä on rehellisesti hyvät ajatukset ja tunteet minua kohtaan antaa itsevarmuutta. Tämä varmuus lisää avoimuutta, rehellisyyttä ja suoruutta, joita ihmissuhteet tarvitsevat toimiakseen kunnolla. Varmuus siitä, että voin hölmöillä, näyttää typerältä, laulaa nuotinvierestä, kertoa haavoistaan ja heikkoiksistaan ihmisten kesken, mahdollistaa todellisen ihmisten kohtaamisen. Jos itsevarmuutta ei ole, ihmissuhde jää pinnalliselle tasolle.

Miehet ja naiset

2009-09-29T22:18:00.004+03:00

Miehet ovat sikoja. Kiva lukea tekstejä miesten tekemistä kauheuksista ja niihin tulee kivasti kommentiksi naisilta tämä lausahdus. Miehet eivät kuuntele naisia, eivät ajattele kuin itseään ja ryyppäävät äijäporukalla viikonloput. Naiset ovat kukkasia, joiden ulkomuoto ja henkinen taso ovat täydellisiä ja jollain tavalla miesten tulisi olla enemmän naisia.

Taidan mennä saunan taakse teloitettavaksi odottamaan ensi maanantaita, niin saunaseuran pojat voivat päivittää minut. Jätetään siis "miks sä oot tommonen, oo tämmönen" -ajattelu hetkeksi syrjään ja mennään hiukan toista kautta aiheeseen. Olen muutamaan otteeseen törmännyt ajatukseen sukupuolirooleista, että miehisyyttä ja naisuutta ei pitäisi korostaa lapsuuden aikana, eikä varsinaisesti pidä kertoa lapselle kumpi hän on vaan antaa hänen itse päättää se.

Liberaalin aikakauden tuoma humpuuki. Anteeksi teräväkärkinen huomautukseni, mutta minua jotenkin suututtaa ajatus siitä, että lapselle annetaan velvollisuus päättää onko hän poika vai tyttö. Mielestäni lapsi tarvitsee suunnan, arvot ja sukupuolen kasvaakseen ihmiseksi. Meillä kotona ei varsinaisesti estetä leikkimästä ns. tyttöjen leluilla esim. hevosilla ja vaaleanpunaisilla tuotteilla. Kuitenkin leikit kääntyvät hyvin helposti autoihin, juniin ja eläinleikkeihin. Onko kiinnostus autoja kohtaan jotenkin este naiseksi kasvamiseksi? Tuskin. Monet tytöt leikkivät lapsena autoilla ja pojat hevosilla. Mitä sitten? Pitääkö olla tyrkyttämässä tasapuolisuusoneisukupuolirajoja -ajatusta lapsille, jotka vain haluavat leikkiä.

Sukupuolten väliset erot näkyvät vahvasti meidän poikien ja heidän serkkujensa välillä. Serkut ovat kaikki tyttöjä. Poikien leikki on fyysistä, monesti rajuakin toistensa kaatelua ja tavaroiden rikkomista. Tyttöjen leikki on järjestelmällisempää, tarkempaa, vähemmän fyysistä ja leikin ideana ei ole rikkominen vaan rakentaminen. Esimerkki on hyvin karrikoitu, eikä todellakaan monesti ole edes totta, mutta kun vertaan serkuksia, niin tämän eron heidän leikeistään huomaan. Tottakai pojat osaavat leikkiä ns. kiltisti ja rakentavasti ja tytöt osaavat rikkoa torneja.

Yksi suhteellisen rasittava trendi nykyajassa naisellisuuden ja naisten tunteiden ilmaisun pitäminen korostetusti parempana miesten vastaavaan verrattuna. Psykologia on mennyt metsään ajatellessaan, että naisten tapa purkaa asiat on ainoa oikea. Tähän ajatukseen sain jopa tukea TV:ssä esiintyneeltä psykologilta. Pitääkö jokainen murhe purkaa juttelemalla toisen kanssa ja jakamalla itsestään vaikeita asioita? Tosimies vastaa: *kele. Nainen vastaa: puhuminen auttaa, kerro mulle miltä susta tuntuu, kerro missä kohtaa se paha olo on, no niin, hierotaan se paha olo pois... oho, meni vähän yli.

Jotkut vastustavat suuresti sukupuolirooleja ja sukupuolen tuomia velvollisuuksia ja odotuksia. Toiset taas "alistuvat", ainakin vastustaja käyttävät tätä termiä, rooleihin ja elävät sen mukaan. Mitä jos minulla ei olisi mitään sukupuoliroolia? Miten se vaikuttaisi minun elämääni? Jos olisin mies... eiku. Jos olisin sukupuoleton henkisesti, niin voisin ruveta tanssijaksi tai sisustajaksi tai kampaajaksi tai johonkin sosiaalialanhömppäpömppään... No, oli aika kliseinen kommentti. Muistutan itseäni ja lukijaani siitä, että olen joskus niin sarkastinen, etten itsekään ymmärrä juttujani. Jatkuu.

Monet kommunikaatio-ongelmat ja miesten ja naisten välinen konfliktien aiheuttajat löytyy seuraavista kiteytyksistäni:

Naiset luulevat tietävänsä mitä miehet ajattelevat ja miehet uskovat sen.

Miehet osoittavat rakkauttaan teoin, naiset sanoin.

Naiset sanovat, että miehet ovat sikoja, miehet kuvittelevat, että se ei haittaa heitä.

Naiset sanoittavat miesten tunteet ja ajatukset, usein väärin, mies ei välttämättä itsekään tiedä mitä ajattelee tai tuntee

"Mies tuo leivän kotiin, nainen hoitaa kotihommat", tämän ajatus liian vahvoista sukupuolirooleista on vallalla edelleen. Hienosäätöä on kuitenkin tapahtunut.

Mies tekee vaimolleen palveluksia ja odottaa kiitosta, nainen ei tajua kiittää vaan odottaa rakkauden sanoja.

Ajatuksia ei voi lukea, naamasta ei voi tulkita tunteita.

Kiire

2009-09-22T15:24:00.005+03:00

Kiire ja ahdistus. Siinä on kaksi tämän ajan teesiä. Kaikilla on kiire ja se ahdistaa. Kuuntelen toisten juttuja kiireestä ja siitä, miten hienoa on joskus viettää vapaata. Yleisesti nämä ihmiset ovat yksin asuvia tai lapsettomia parisuhteessa eläviä. Itselläni työttömyysaikana ei ole muuta kuin vapaapäiviä. Voisinko luovuttaa jollekin vapaapäivän itseltäni? No, minulla on lapset, joiden kanssa vapaapäivä muodostuu pakollisista rutiineista ja toimituksista. Niille joilla ei ole lapsia, tai vaikka olisikin, annan tässä summittaisen pääpiirteittäin toimivan päivärytmin.

klo 8 - herätys, aamupala

klo 9 - leikkiä

klo 10 - ulos

klo 11 - sisälle, ruokailu

klo 12 - päiväunet (vaihteleva aika, yhteensä pari tuntia unta)

klo 14 - lapset heräävät, leikkiä

klo 16 - päivällisen laitto

klo 17 - ruokailu

klo 18 - leikkiä tai ulkoilua

klo 19:30 - iltapala

klo 20 - nukutukset

klo 21 - lapset ehkä nukkuvat, hieman omaa aikaa

klo 23 - lapset möykkäävät yöllä

Tämä rutiini on nyt jatkunut kohta neljä vuotta hiukan muunnellen eri aikoina. Lisänä näihin toimituksiin ovat siivous, tiskit, pyykit, lattian pesu (ainakin keittiön) lähes päivittäin. Lapsiperheiden arki ei näy muille eikä sitä varsinaisesti voi ymmärtää, ellei itse ole siinä mukana. Jotkut isät eivät tunnu ymmärtävän lastensa äitejä vaikka asuvatkin saman katon alla. Jatkuva rutiineissa pyöriminen ja pakollisten asioiden hoitaminen on uuvuttavaa. Kaksi pientä lasta saavat henkisen tasapainon ja jaksamisen koetukselle, jonka tähden äidit ovatkin perustaneet monensorttisia kokoontumisia ja äitienhoivapäiviä.

Minulla on tällä hetkellä kolme työttömyyspäivää viikossa, jolloin etsin aktiivisesti töitä, hoidan kotiasiat, pankkiasiat, kaupassakäynnit, siivoukset, remontit. Loput päivät viikosta olen lasten kanssa. Minulla ei ole kiire vaikka koko ajan joudunkin olemaan liikeessä. Mitä tämä kiire on ja mistä se tulee? Miksi työssä olevilla on niin kova kiire? Miksi työssä ei jakseta olla? Mistä johtuu, että työssäjaksaminen on vaikeaa? Ennen kaikkea ihmettelen, miksi ihminen suostuu tekemään liian pitkiä työpäiviä ja liian paljon töitä. Olen toki itsekin sortunut liialliseen työmäärään, mutta lopetin sen heti, kun huomasin tekeväni töitä neljättä viikkoa ilman kunnollista vapaata.

Kun katsoo minkä tahansa lapsiperheen arkea, huomaa, että se on hektistä. Koko ajan tehdään jotain, koko ajan lapset pyörivät ympäriinsä, koko ajan pitää ajatella seuraavaa toimintoa ja jatkuvasti tulee tehtäviä, jotka on suoritettava heti. On stressaavaa olla jatkuvasti aistit valmiina vastaanottamaan ärsykkeitä. Lastenhoito vaatii kahdelta ihmiseltä organisaatiokykyä, jotta molemmat saavat levon ja rauhan työpäivän tai työttömyyspäivän jälkeen.

Moni asia tässä maailmassa on suhteellista. Minulle kiire on eri asia kuin toiselle. Monesti kiire tuntuu olevan itsensä itselleen tuottama olotila, jonka avulla tehtävät tulevat suoritetuksi. Vähän pitää olla kiire töissä, jottei olisi hyödytön ihmisriepu. Onhan se niinkin. Pakko meidän on jotenkin kerrottava toisillemme, että olemme hyödyllisiä ja tärkeitä. Onko? Mitähän minä kertoisin? Olen saanut aikaan... olen kiireinen mies... teen tärkeitä päätöksiä joka päivä... en ehdi tulemaan kun minulla on... väsyttää kun oli kiireinen päivä... Ei kuulosta minulta. Ihmisyyteen kuuluu oman aseman löytäminen, jonkun hienouden saavuttaminen, itsensä tärkeäksi ja arvokkaaksi kokeminen ja tekeminen. Ei pelkästään perheensä silmissä vaan myös tuttavien ja työtovereiden edessä. Onko tämä kiireen itselle todeksi tekeminen osa sitä arvokkuudentunteen saavuttamista? Emmekö voisi olla hyödyllisiä ja tärkeitä hitaasti ja "tehottomasti" tai laadukkaasti. Millä tavalla voisimme ilmaista oman työpanoksemme ja oman yhteiskunnallisen arvokkuutemme ilman stressiä, kiirettä ja kustannustehokkuutta?

Kuten tavallista, en vastaa itsetekemiini kysymyksiin, enhän ole kouluttautunut saarnasmies. Minulle on vaikeaa olla hyödytön. Minun on vaikeaa tehdä töitä yksin, ilman mitään kontaktia ihmisiin. Voin itsellenikin vakuuttaa olevani hyödyllinen kotona ja lasten kanssa, ja niin olenkin. Kuitenkin tarvitsen muutakin kosketuspintaa maailmaan ja ymmärrän moninverroin enemmän työttömiä ja niitä kysymyksiä jota työttömyys herättää, vaikkakin olen ollut työttömänä vasta muutaman kuukauden.

Elosta ihmisten kanssa

2009-09-11T21:37:00.004+03:00

Ihmisten kanssa toimiminen voi olla sitten vaikeaa. Itse en tee useinkaan toisten kanssa toimimisesta turhan haastavaa. Miksi on vaikeaa toisten puhua ja toisten kanssa on niin vaikeaa? Se on jotenkin kirjoitettu meihin. Automaattinen sovellus, joka käynnistää itsensä tiettyjen kriteerien täyttyessä. Tuon kanssa voi puhua näistä asioista ja tuon kanssa näistä. Joskus täytyy tiettyjä ihmisiä miellyttää vaikka väkisin. Usein tällä tapahtumaketjulla ei ole merkitystä, mutta joskus tulee ikäviä tilanteita tai joskus on vaan vaikeaa olla.

Olen ehkä kuvannut itseäni rehellisenä miehenä. Kanssakäymisessä se tarkoittaa sitä, että vihaan kyräilyä ja asioiden kiertelyä. Ärsyttää, kun ei voida puhua suoraan. Kenties keksitään joitain valheita, jotta ei tarvitsisi kohdata ihmistä todellisena itsenään. Joillain on pakkomielle miellyttää, joten jätetään sanomatta asioita, jotka voisivat loukata, satuttaa, ärsyttää. Ei nyt turhaan tarvitse ärsyttää, mutta asia, jonka kertomatta jättäminen on vahingollista, täytyy kertoa. Huolimatta siitä loukkaako se.

Vaimoni kanssa olemme tästä aiheesta hyvin eri mieltä. Tai ainakin meidän käytännön toteutus on huomattavan erilainen. Vaimo pyrkii pehmentämään asiaa, joka voisi loukata tai ainakin keksimään joitain helpotusta siihen. Minä taas pyrin kertomaan asian niin kuin se on ja kertomaan miltä se minusta tuntuu. Usein minua asiat eivät vaivaa pitkään, mutta kerron asiani kuitenkin. Minun metodillani asia menee varmemmin perille, myös kovakalloisille, mutta joskus saattaa syntyä vastareaktioita, jotka peittävät varsinaisen asian. Vaimoni metodi taas herättää harvemmin vastareaktioita, mutta toisaalta isostakin asiasta tulee pieni juttu.

En suutu usein enkä vihoittele pitkään, vaikka savolainen olenkin. Kuitenkin pidän rehellisyyttäni ja oikeudenmukaisuutta aseena valhetta ja epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Tarkoitan juuri asetta. Pehmeät arvot leviävät jokaisen kolkkaan ihmiselossa. Asioita pyöritellään ikuisuus ja päätetään vasta kun on pakko. Olen varmasti liikaa naisten maailmassa ja naisten työelämässä, mutta ehkä jotain miehisyydestä on katoamassa tai ainakin joitain miehisyyden osa-alueita pidetään barbaarimaisena ja historiallisena. Miesten ja naisten eroista pohdin myöhemmin lisää. Nyt riittää, että noustaan sanalliset aseet kourassa vääryyttä vastaan!

Kotini on linnani, vallihaudat ja kaikki

2009-09-08T23:54:00.002+03:00

Meillä on menossa vallihautaremontti, siis juoksumatto, juoksuhauta, juoksuaika, vallila, vallinen, juoksija. Laitamme talomme ympärille salaojat ja sadevesijärjestelmän. Kannoin monta tuntia hiekkaa ja säädin patolevyjen ja stryroxien kanssa.

Teemana on jotenkin pyörinyt ympärilläni sitoutuminen ja sitoutumattomuus. Luin erään blogin, jossa puhuttiin, että blogin kirjoittaja ei halua luokseen asumaan miestä eikä halua sitoutua keneenkään. Ymmärrän hyvin häntä, sillä menneisyydessä voi olla monenlaista, mutta asiana sitoutuminen ja sen pelko on paljon laajempi. Pariskunnat eroavat herkästi eivätkä suhteet kestä riitoja. En paheksu eroamista vaan mietin, miksi pariskunnille nämä eroamiseen johtavat asiat syntyvät. Onhan elämä moninaista ja saman katon alla asuvaa kumppania täytyy enemmän kuin sietää. Kuulin juuri naurettavasta toiminnasta eräässä realityshowssa, josta en varmastikaan ole hyvään sävyyn blogissani puhunut. Tässä ohjelmassa toinen pilkkasi toista erityisen ikävästi ja lapsellisesti, vaikka on yli kolmekymppinen. Käytös on monesti TV:ssä hirveää.

Olen hirveän huono kannattamaan aatteita, koska en halua olla vahvasti mitään mieltä, miettimättä asioita tilannekohtaisesti. Rupesin miettimään kuitenkin aatetta liberalismi törmättyäni tähän Facebookissa. Moni kielteinen käytös vaikuttaisi olevan liberalismin peruja. Olemme niin omaa reviiriämme ja omaa tahtoamme suojelevia, että voimme sanoa toiselle mitä tahansa ja käyttäytyä niin huonosti kuin haluamme. Vain sen tähden, että olemme itsenäisiä ja meillä on yksilönvapaus. Kun laitetaan kaksi liberaalia saman katon alle asumaan, syntyy suuri taistelu vallasta, omasta tilasta. Yleistin tietty, mutta nykysuomalainen on ainakin TV:n mukaan tällainen. Valitettavasti TV:n vaikutus ihmiseen on tarpeettoman suuri. Olemme liberaaleja, mutta meihin propaganda uppoaa.

Miten kaksi omaa tahtoa omaavaa ihmistä voidaan saada pysymään yhdessä? Milloin omasta tahdosta katosi tahto tehdä toiselle hyvää, vai katosiko se? Tahto sitoutua ja kasvaa yhdessä pitää parit yhdessä. Jos sanon, että rakkaus pitää meidän suhteen kasassa, saatan valehdella tai sitten en. Rakkaus käsitteenä on laajempi kuin nykykielemme antaa ymmärtää. Rakkautta ei ainoastaan hempeily, kosketus, voimakkaat tunteet toista kohtaan yms. vaaleanpunaiset setit parisuhteessa.

Parisuhteessa rakkautta on sitoutuminen toiseen, toisen hyväksyminen sellaisena kuin hän on, rehellisyys, toisen huomioiminen, toisen auttaminen yms. kivat jutut. Jos odottaa jatkuvaa rakkaudentunnetta, pettyy joka suhteessa. Asia on sama kun katsoo kauhuleffaa ja ensimmäisellä kertaa pelästyy pelottavissa kohtauksissa ja tunnelma on pelottava. Toisella kertaa jännittää hiukan ja ehkä voi vielä eläytyä hahmojen kauhuun. Kolmannella kerralla voi katsoa elokuvan valaistusta, kuunnella soundtrackia, miettiä kauppalistaa ja tehdä sudokua toisella kädellä. Tämä jatkuvan tunteen katoaminen suhteesta ei tee toisesta sen vähemman ihanaa ihmistä, eihän se muuta häntä miksikään.

Sitoutuminen on hienoa myös muissa ihmissuhteissa. Pyysin remonttiavukseni ystäviä. Valitettavasti työkiireet estivät monen tulemisen ja monessa tilanteessa aikataulut mättivät. Kuitenkin kun aikaa oli ystävien talkoisiin tuleminen oli pyyteetöntä, vilpitöntä, auttamiseniloa, itsestäänselvää. Se oli sitä rakkautta, jolla ihmissuhteet pysyvät kasassa.

Vaakakuppiin hyvät ja huonot puolet lasten saamisessa

2009-09-06T21:33:00.003+03:00

Minulta kysyttiin eräänä iltana: "onko lasten saaminen sen arvoista?" Tai jotain siihen malliin. Ei varsinaisesti onko sen jonkin arvoista, mutta ajatus kysymyksestä tulee tästä ilmi. Jos laittaisin vaakakuppeihin lasten saamisen hyvät puolet toiselle puolelle ja huonot puolet toiselle puolelle, kumpi painuisi alas? Joku voisi ajatella tämän aiheen ajatteluakin epähumaanina käytöksenä lapsia kohtaan. Mielestäni aiheen ajatteleminen on kuin tunnustaisi itselleen elämänsä huonot puolet, vapaus on vähentynyt, kotityöt ovat lisääntyneet, aika vaimon kanssa kahden on minimaalista, kotoa pois lähteminen on vaikeaa, henkinen paine suoriutua isänä on suuri, ja haasteet isänä olemisessa ovat nyky-yhteiskunnassa vaikeentuneet. Isiltä odotetaan aika paljon nykyään, mutta kuitenkin pidetään ihmeellisenä jos isät osallistuvat. Lasten kasvatuksen oletetaan olevan naisten sisäisen maailman psyykkeen mukainen. Naisten ja tyttöjen psyyke, harrastukset, henkinen tasapaino ja mielenkiinnonkohteet ovat lähempänä oikeaa ja haluttua kuin miesten ja poikien. Palaan tähän aiheeseen seuraavassa tekstissä, mikäli muistan. Hatara pää, ja siitä saan kuulla.

Aiheeseen kuitenkin. Hämmästyin, kun minulta kysyttiin edellä mainittu kysymys. Kun miettii kysymykseen sopivia vastauksia, ei voi vastata muuta kuin, että lapsen saamisessa on minulla enemmän positiivisia kuin negatiivisia puolia. Minä olen ehkä hieman vanhoillinen, mutta ajattelen, että ihmisen eloon kuuluu lapset. En ajattele olevani vanhoillinen, enkä ajattele, että tämä ajatus kuuluisi historiaan, mutta minusta tuntuu, että ajatus vanhenee. Nykyään on helpompaa suunnitella oma elämänsä vuosi kerrallaan ja miettiä, missä vaiheessa olisi optimaalisin hetki "hankkia lapsia". Lainausmerkit laitan syystä, että mielestäni lapsia ei hankita vaan saadaan. En sano, että kaikkilla tulisi jossain elämän vaiheessa olevan lapsia, pikemminkin ajattelen lasten kuuluvan elämään, samoin kuin elämään kuuluu mm. ruoka, musiikki, sosiaaliset suhteet ja työ.

Lasten saaminen ns. huonot puolet ovat osana elämääni nyt. Voisin niistä valitella paljonkin, mutta en taida. Kun katson lapsettomien pariskuntien ja sinkkujen elämää, huomaan, että heillä valittamisen määrä ei ole sen vähempi kuin omani voisi olla. Valitetaan työajoista, sosiaalisten suhteiden määrästä/laadusta, työpaikan laadusta, jaksamisesta, nukkumisen vähyydestä, unettomuudesta ja ennen kaikkea jaksamisesta. Huomasin toistavani jaksamista, mutta se on suurin teema valituksista. Onnen aiheita ovat usein leppoisat rauhalliset hetket ja juhlat. Kuulosta siltä, että tämä vapauden menetys ei ole itselläni tuonut uusia aiheita valittaa. Onhan lapsissa muitankin vaikeusia, kuten nukkumiset ja kasvatus, jälkimmäistä voin valoittaa joskus toisessa tekstissä, mutta pääasiassa pitkällä aikajaksolla suurin aihe on aika. Oma aika, parisuhdeaika, aika ystäville, aika harrastuksille, aika hiljentymiselle.

Monesti kun kysyn niin lapsettomilta kuin lapsellisilta, mitä kuuluu, vastaus on: "väsyttää, kun..." tai "ei kerkee...". Ei tunnu aiheet muuttuvan lapsen saamisen myötä. Todennäköisesti lapsen saaminen tehostaa ajan puutetta ja väsymistä. Kuulin jonkun sanovan, tai oikeastaan kuulin kaverin kuulleen hänen kaverinsa sanovan, että "ei lapsen saaminen tule muuttamaan minun elämään mitenkään". Onpa ajatus. Laitetaan kotiin palohälytin, joka soi joka viides minuutti ja joka kerta kun se soi täytyy viedä se eri huoneeseen tai vaihtaa patterit tai kuoret.

Mitäs positiivista lapsista sitten on? Vauva-aika on isälle hankalaa aikaa. Vauva kaipaa äitiään paljon enemmän kuin isäänsä. Lapsen kasvaessa isän merkitys kasvaa, mutta monessa kohtaa tulee vaiheita, että äiti ainoastaan kelpaa. Sanotaan, että äitiys on haastavaa, mutta väitän, että isänä oleminen on haastavampaa. Vanhempana oleminen on joka tapauksessa haastavaa. Kun olen yksin lasten kanssa, lapset suhtautuvat minuun paremmin. Mitä siis positiivista? Keskusteluissa lapsista, lapset asetetaan omaan lokeroonsa. He ovat jotain mitä itse ei olla. Se mikä minusta lapsissa on kaikkein positiivisin asia, ja se on asia, joka kumoaa kaiken negatiivisen.

Lapsi on ihminen.

Kipuraja

2009-08-25T23:31:00.002+03:00

Mikähän mahtaa olla sopiva sietokyvyn ylityspiste, liittyen oman elämän tilanteen rikkonaisuuteen. Olen eri työpaikoissa työskennellessä, diakonityössä, nuorisotyössä ja nuorisokodissa vaikeissa elämäntilanteissa olevia ihmisiä. Jotenkin näiden ihmisten näkeminen ja heidän elämän tukilankana oleminen muuttaa omaa käsitystä itsestä ja onnellisuudesta. Missä kohtaa raja ylittyy, kun avun pyytäminen on sallittua. Liian myöhään se usein kuitenkin tapahtuu. Apua pitäisi voida pyytää aikaisemmin ja rohkeammin. Ihmiselo on nykyään niin yksilöllistä, perhekeskeistä ja yksinään täytyy selviytyä. Miksi? Miksi pitää sattua kovaa, jotta voi sanoa, että sattuu. Perhekeskeisyys on riesana pienten lasten vanhemmille. Joo, vanhemmat tai lähimmät huoltajat ovat lapsen kasvun tärkeimmät pilarit. Miksi aina tuntuu siltä, että lapset ovat toiselle vaivaksi, jos pyytää hoitamaan lapsia. Minä voisin ihan hyvin hoitaa ystävän lasta ilman, että siitä on minulle mitään vaivaa. Kuitenkin minullekin tulee tunne, että minun lapseni ovat hoitajalle vaivaksi.

Avun pyytäminen on vaikeaa. Onhan se oman riittämättömyyden ja vajavaisuuden osoittamista. "En kykene tähän yksin, joten pyydän apua". Yhteiskunnallisuudesta yhteisöllisyyteen on pitkä matka, mutta toivoisin löytäväni itseni yhteisöstä, jossa välittömyys ja toisten elämässä oleminen on joka päiväistä.

Suhteellisuudentaju on helposti kadoksissa, kun näemme todella vaikeissa elämäntilanteissa olevia ja arkisempien ongelmien kanssa pohdiskelevia. Helposti vertaamme toisen kärsimystä omaamme ja vähättelemme "pienemmästä" kärsivää. Monesti vähättelemme itsekin omaa tilannetta, koska toisilla on vaikeampaa. Mitä tapahtuu tälle kärsimykselle, joka ei tule ulos? Samaa kuin vihalle, katkeruudelle, surulle. Muhii, kehittyy, paisuu.

Olen menettänyt kaksi vakituista työpaikkaa muutaman kuukauden sisällä. Molemmat epäreilusti, kivuliaasti ja toisessa tapauksessa ammatillisuuttani kyseenalaistettiin vakavasti ja häikäilemättä. Olen nyt työttömänä ja kuulen jatkuvasti "kyllä sitä jotain ilmaantuu". Ihan kiva, kun yritetään lohduttaa katsomalla tulevaisuuteen ja antamalla rohkaisua paremmasta. En kuitenkaan ole etsimässä "jotain" työpaikkaa, vaan työtä, joka vastaa ammattitaitoani ja arvojani. Työttömyys on iso asia monelle, joten ammatillisestikin löydän omasta työttömyydestä ammennettavaa tulevaan "johonkin" työpaikkaan.

Olen pohtinut vakavasti alan vaihtamista musiikkiin, mutta työllistyminen sillä alalla on vaikeampaa kuin sosiaalialalla. Pidän kuitenkin mahdollisuutta silmällä. Työttömyyteni aikana olen tehnyt suurimman osan vapaa-ajastani, eli ajasta, jolloin en ole lasten kanssa, musiikkia. Ehkä se on eräänlainen reaktio toimettomuuteen, tarpeettomuudentunteeseen ja tympääntymiseen. Olen hyvin luova ihminen, en välttämättä erityisen taitava, vaan minun henkiseen hyvinvointiin kuuluu mahdollisuus luoda ja vielä sillä olisi hyvä olla jotain merkitystä mitä tekee.

Kaikki harrastukseni ja mieltykseni liittyvät luovuuteen. Ruuanlaitto, soittaminen, säveltäminen, sovittaminen,, laulaminen, pelit (erityisesti jollain tasolla aivoja vaativat pelit), aikaisemmin pidin maalaamisesta, piirtämisestä ja näyttelemisestä. Kun saan tehdä uutta, luoda, olen prosessissa, jossa viihdyn.

Olen ollut jotenkin rauhaton lähiaikoina. Henkilökohtaisen elämäni suunta on kateissa. Mitä minä haluan tehdä? Mihin kykenen? Tuntuu, että olen uudestaan itsearvioinnin edessä.

Mässäily

2009-04-27T23:29:00.007+03:00

Mässäily on mukavaa. Erityisesti jäätelöä voisin syödä vaikka pari litraa kerralla. Kunnon ruokaa, kuten siskonmakkarasoppaa menee määrällisesti aivan liikaa, puhumattakaan jouluruuista. Vaikka tässä vaiheessa vuotta ei olekaan varsinaisesti mässäilyn aihetta, huomasin tämän mässytyksen liittyvän moneen asiaan. Mässäilyllä on useita eri käyttötarkoitusta. Ruualla mässäily on varmasti helpoiten mieleentuleva ja ilmeisin. Mässäily on hieman alkukantaista ja eläimellistä. Ikäänkuin vaistojen aidoin ilmentymä ihmisen eläimellisyydestä.

Mässäilemme monella tavalla. Puhuinkin jo aikaisemmassa kirjoituksessani median mässäilystä ihmisen kohtaloilla. Mässäilyssä asiasta eli ruuasta tehdään jollain tavalla suurempaa kuin se on ja vapautetaan kaikki vaistot toimimaan ilman rajoitteita. Nykyään ihminen mässäilee omilla menestyksillään, saavutuksillaan, tuloillaan, autoillaan, laivoillaan, koiruuksillaan, laiskuudellaan, typeryydellään ja hyvin monella muulla asialla. Ihmettelen suuresti baariörvellysmässäilykulttuuria, jossa mies kertoo kuinka on ollut humalassa ja oksentanut baarin lattialle ja sen jälkeen vielä yrittänyt pokata kolmekymmentä vuotta vanhempaa miestä, jota oli luullut naiseksi, tai naista, jota oli luullut mieheksi. Mitä kunniaa se miesten keskuudessa tuottaa? Toisaalta myös ihmettelen tapaa, jossa mässäillään toisten virheillä parisuhteissa tai elämässään. Miten juoruaminen toisten murheista ja luonteenpiirteistä tuottaa mielihyvää erityisesti naisille?

Ihmettelen myös tapaa, jolla omat jutut paisutetaan mahdottomiin mittakaavoihin, jotta niistä tulisi kertomisen arvoisia. Joissain ryhmässä joutuu kertomaan asiansa mahdollisimman taitavasti ja sujuvasti, jotta niitä jaksettaisiin kuunnella. Muuten saa herjat omaan niskaan. Täytyy siis varoa omaa puhettaan ja olla supliikki. En nauti siitä, että minua parjataan, vaikka kestänkin sen. En toisaalta haluaisi joutua kestämään sosiaalisissa tilanteissa ystävien kanssa mitään. Joskus mässäillään toisen epäonnistumiselle omien tuttavien kesken, joskus mässäily menee yli. Meillä on tuttujen kesken, tai ei oikeastaan meillä, koska minä en siihen porukkaan varsinaisesti kuulu, jossa tätä toimintaa harjoitetaan. Kuitenkin on olemassa porukka, joka kerää pisteitä siitä, jos toinen epäonnistuu jossain. Esimerkiksi pisteen saa siitä, että toinen saa huijattua toista luulemaan, että ei muka tietäisi jotain yksikertaista asiaa. Tällä tavalla saadaan toinen nöyryytettyä ja nöyryyttäjä kerää pisteen.

Näin kaukaa tarkasteltuani tätä pisteen keräämistä, huomasin sen olevan tietynlaista mässäilyä toisen kunnialla. Se on hienoa, hyvin piilotettua ylemmyyden, kilpailun ja nöyryyttämisen toimintaa. Toisen epäonnistumisella saadaan itselle pisteitä. Ystävien kesken monenlainen toiminta on sallittua, eikä tämäkään varmasti ole mitään tahallista pilkkaamista, mutta tästä on aiheutunut tila, jossa joutuu olemaan hieman varuillaan koko ajan. Vaikkei ole mitään merkitystä sillä, että saako joku pisteitä vai ei, mutta ei kuitenkaan halua olla se, joka tulee höynäytetyksi.

Mässäilyssä on kyseessä "kaikkimullehetinyt" -syndrooma, joka vaivaa taloudellisesti hyvin voivaa maatamme. Toivon todella, että lama toisi mukanaan muiden arvojen hamstraamisen. Ei varsinaisesti esineiden ja asioiden omistamisessa ole mitään väärää, mutta muut arvot täytyy olla niiden edellä. Haluaisin oppia mässäilemään positiivisilla arvoilla ja hyvillä asioilla mitä olen elämäni aikana tehnyt. Toisaalta omilla saavutuksilla mässäileminen on myös hieman epäsopivaa. Kaiken pitäisi tapahtua hetkessä ja kaikesta pitäisi olla itselle jotain hyötyä. Itsekin olen mennyt mukaan jossain määrin tähän pakkoliikkeeseen. Tahdon monesti sen itselleni, jota muilla on, vaikken varsinaisesti sitä tarvitse. Onneksi olen tästä päässyt hieman eroon. Rupesin todella miettimään, mitä todella tahdon, kun kerran haluan niin kamalasti jotain. Mistä minä oikeasti nautin ja mitä minä todella haluan itselleni?

Mässäily, tavaroiden hamstraaminen ja jatkuvasti uusien elämyksien etsiminen kertoo jostakin. Olemme ilmeisesti jotain vailla. Kaikki varmasti tarvitsevat elämäänsä erilaisia asioita ja nauttivat eri asioista, mutta se on varmaa, että jos elämää ei täytä jollain, se täyttyy jollain, ehkä epäsuotavalla. Minä huomaan kaipaavani ihmissuhteita. Aikaa keskustelulle ja tekemiselle, ja erityisesti filosofiselle pohdinnalle ja älylliselle kanssakäymiselle. Nautin suuresti ihmisten seurasta, vaikken olekaan mikään seurapiirikukkanen, tarinaniskijä, naistenkaataja. Onko mässäily päässyt syrjäyttämään ihmisen perustarpeen, ihmissuhteet, yhteisöllisyyden, yhteenkuuluvuuden, lähimmäisyyden? Nykyään tuntuu siltä, että ihmiset eivät jaksa viettää aikaa toisten kanssa. Tuttavien tapaaminen vie energiaa ja vaatii jotain itseltä. Tapaamiseen vaaditaan järjestelyitä, erityisesti lapsiperheiden osalta.

Vanhojen aikojen romantisointi on tietty hieman "aika kultaa muistot" -osastoa, mutta on jotain mitä haluaisin vanhoilta ajoilta. Se on yhteisöllisyyttä, naapuriapua, lähimmäisyyttä ja yhteistä elämää suuren verkoston kanssa. Minä en halua olla sulkeutunut omaan perheeseen jättäen muut ulkopuolelle, vaan tahdon ja jopa kaipaan suurta yhteisöä, johon voi kuulua sukulaiset, ystävät, tuttavat, naapurit, kummit. Kuinka moni pitää isoja juhlia syntymäpäivänään tai vuoden juhlapäivinä kutsu ystäviään ja tuttaviaan koolle? Onko arki niin raskasta, että juhliminen käy työstä? Onko tosiaan aina niin kiire, ettei ehdi tavata aivan arkisissa merkeissä tuttaviaan? En tiedä onko näin, vai olenko itse jossain katvealueessa.

Ylpeys

2009-04-25T04:26:00.008+03:00

Muistan sanonnan kymmenen vuoden takaa, jonka kuulin taas vähän aikaa sitten jopa kaksi kertaa eri henkilöiltä lyhyen ajan sisällä. Sanonta kuvaa ihmisten ja ehkä erityisesti suomalaisten miesten elämänkatsomusta. Jörö ukko kirveen varressa ei tätä minulle kertonut, vaan ensin vaimoni ja seuraavana päivänä nykyinen pomoni. Kumpikin tilanne oli lähinnä vanhan sanonnan ihmettelyä ja jopa negatiivista suhtautumista sanonnan olemukseen.

Sanonnan sisältö kuuluu näin: "ei piä kehhuu, ettei pääse ylpistyy"

Usein ajattelen, että sanonnat ovat hyviä ja opettavaisia lauseita, joita kannattaa käyttää. Tämän sanonnan kohdalla minun on vaikeaa löytää järkevää käyttötilannetta. Sanonnassa sanotaan, että toisen kehuminen on kiellettyä, koska siitä kehuttava saattaisi ylpistyä. Ylpeys on ilmeisesti sanonnan kehittymisen aikakautena ollut erittäin huono ominaisuus ihmisessä. Toki ylpeydellä on haittansa, erityisesti liiallisuuksiin mennessä. Sanonta kuvaa ylpeyttä itseään kohtaan, eli itserakkautta. Ylpeyttä saa olla kotimaata, perhettä, lapsia ja muita itsen ulkopuolisia asioita kohtaan, mutta itseensä kohdistuvaa ylpeyttä pidetään ehkä jopa syntinä.

Itserakkaus voi aiheuttaa ihmisessä omanapaisuuskeskeisyyttä, joka on monesti huono ominaisuus. Ylpeys itsestä ajaa ihmisen pitämään itseään parempana kuin muut, jolloin hän voi sanella ehdot ja kertoa miten asiat kuuluu olla ja mikä on oikein. Tätä varmasti pelättiin sanonnan kehittymisen aikana erityisen paljon tai ainakin ajateltiin, että ylpeys tuottaa huonoja piirteitä ihmisille. Peilistä tulee itserakkaalle tärkein asia maailmassa, jolloin ei nähdä edessä muuta kuin oma naama (napa). Ihminen saattaa helposti unohtaa muut, kun itse nähdään tärkeimpänä olentona maan päällä. Itserakkaus tuottaa helposti myös kateutta. Itserakkaan on nimittäin vaikea olla iloinen toisen asioista, koska tämä tahtoo kaiken itselleen. Nousee pintaan "jos en minäkään saa, niin ei muutkaan saa" -ilmiö, jolloin pyritään sabotoimaan toisen onni tai etsitään vikoja toisen elämästä. Sillä kiillotetaan omaa sädekehää ja voidaan taas ylpeillä.

Ylpeys itsestä on tärkeää oman kasvun kannalta. Pyrin kehumaan lapsiani kaikesta mitä he tekevätkään ja rohkaisemaan siinä mikä ei vielä onnistu. Ylpeys antaa tilaa kehittymiselle ja avaa silmät näkemään hyvää itsessä, jolloin huonot piirteet tuntuvat pieniltä. Terve ylpeys tarvitsee kaverikseen nöyryyden. Ylpeys ja nöyryys yhdessä pitävät jalat maassa ja mielen terveenä. Terveen itsetunnon saavuttaminen ja oman pienuutensa ymmärtäminen voi kestää koko elämän ajan.

Menneisyyttä ylpeänä katsoen, kulje nöyrästi eteenpäin. (Allekirjoittanut)

Ostin vaimolleni ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen jääkaappimagneetin. Okei, on vähän laimee lahja. No, ajatus on tärkein... Siinä jääkaappimagneetissa kaksi pingviiniä halaa ja tekstinä on kutakuinkin "saatat olla yksi ihminen maailmassa, mutta yhdelle ihmiselle voi olla koko maailma". Se tuntui ensimmäisen lapsen syntymän aikana erittäin kuvaavalta tekstiltä ja kertoo terveestä itsetunnosta. Olen yksi ihminen, mutta samalla olen koko maailma. Olen pieni ja mitätön maailmankaikkeudessa, mutta olen ainutkertainen.

Toinen asia sanonnassa on: "ei piä kehhuu". Kehuminen on siis ollut kiellettyä, ja jossain määrin on vieläkin. On vielä käynyt niin, että kun joku kehuu, sitä ei oteta todesta. "Älä ny viitti, emmä ny oo ku tämmöne...". Olen miettinyt ainakin 40 sekuntia, että minkä takia itseä vähätellään. Ylpeydenkö takia? Ettei vaan muut luulisi, että olen ylpeä itsestäni. Tai ollaanko peloissaan siitä, että jos ylpeys ei olekaan aiheellista, vaan joudutaan pettymään itseen, jolloin pettymys on moninkertainen ylpeyden tunnustamisen tähden.

Emme osaa kehua kunnolla. Sitä pitäisi harjoitella. Myös kehujen vastaanottamista pitäisi harjoitella. Tyypillinen skenaario, mies sanoo naiselle: "oletko käynyt kampaajalla, ihan kivat", "emmä kun joskus pari viikkoo sitten, juurikasvua jo tullut, eikä tää värikään oo ihan semmonen kun halusin". Suomalainen mies on rehellinen, jos joku näyttää ihan kivalta, se on ihan kiva, jos se näyttää scheisseltä se on scheisseä. Olemme varovaisia positiivisissa mielipiteissä ja ilmaisussa. Luulemmeko, että oma ilo ja onnistuminen tuottaa muissa negatiivisia tunteita? Ja onko se myös totta? En osaa ajatella mitä toinen haluaisi kuulla, vaan pyrin kertomaan oman mielipiteeni mahdollisimman rehellisesti ja joutumatta sitä muutamaan myöhemmin. Ei se rehellinen mielipidekään aina onnistu tulemaan ulos ilman sensuuria. On olemassa sekä positiivista että negatiivista sensuuria, tai oikeastaan kyse on positiivisuuden ja negatiivisuuden sensuroinnista. Negatiiviset asiat on vaikea sanoa toisille päin naamaa, siinä vaaditaan jo johtajakoulutusta ja hyviä sosiaalisia taitoja. Toki on helppoa suutuksissa sanoa monenlaista negatiivista, mutta muuten se on vaikeaa.

Sen lisäksi positiivisen palautteen antaminen on erittäin vaikeaa ja sitäkin tulee sensuroitua. Mitä miettimistä siinä on? Terveen itsetunnon omaava ihminen ei varsinaisesti elääkseen tarvitse kehuja, mutta keneltä kehut vievät jotain. Jotain eriskummallista niissä on, kun niitä tarvitsee pihdata. Sensuuri iskee usein ulkonäkökehuihin, varsinkin kun kehun naista jostain ulkonäköön liittyvästä asiasti, kuten vaatteista tai hiuksista. Ei pidä ihan liikaa kehua, jottei toinen luule, että kyseessä on flirttiyritys. Kysyn vaan, miksi? Saammehan olla kiinnostuneita toisesta ihmisestä ja huomata asioita olematta kiinnostunut romanttisessa tai eroottisessa mielessä.

Mikä kehujen vastaanottamisessa on sitten vaikeaa? Tuntuu, että nämä kaksi kulkevat pikkuista oravanpyörää ja toimivat toisiaan vastaan. Kehujen vastaaottamisen vaikeus ja kehujen antamisen haasteellisuus vaikeuttavat toinen toisiaan. Kehun antaminen on vaikeaa ja kun lopulta jotain kehuttavaa keksii ja sanoo sen ääneen, vastakaiku on "emmä ny oo oikeen tommonen kun sä sanoit, älä ny viitti". Silloin kehuttava alensi kehujan mielipiteen pohjamutiin eikä sillä ollut kehuttavalle mitään merkitystä. Tällöin kehujan on vaikeaa kehua uudelleen aidosti.

Ehkä sanomani ongelmat ovat lähinnä minulla itselläni, mutta nyt niihin voin taas vaikuttaa. Olen ylpeä monesta asiasta itsessäni nyt, paljon ylpeämpi kuin ennen. Täytyy vielä harjoitella kehumista ja erityisesti kehujen vastaanottamista.

Lyhyesti uskon helppoudesta

2009-04-12T22:55:00.005+03:00

Miksi uskominen on minulle niin helppoa? On jotenkin ilmeistä, että ihmisten usko Jumalaan on häilyväistä ja epävakaata. Päässä pyörii ajatukset, uskonko vai en, kelpaanko Jumalalle, saanko syntini anteeksi, joudunko kadotukseen. Uskoa horjutetaan usein tiedolla. Ikäänkuin tiedepainoittesten julkaisujen tulisi löytää joku ehdoton peruste Jumalan olemassa ololle, jotta voisimme uskoa mitä näemme. Historiaa, avaruutta, hiukkasia, kalkkikivettymiä, evoluutiota ja luonnonvoimia tutkitaan, jotta tietäisimme mahdollisimman paljon ympäröivästä todellisuudesta ja sitä kautta ateistit pyrkivät sulkemaan mahdollisuuden Jumalan olemassaoloon. Monet opit sekoittavat päät, eri uskontokuntien painotukset tuntuvat ahdistavilta, Raamatun kirjoitukset pelottavat, uskovia leimataan. Uskalletaanko enää uskoa?

Usko käsitteenä vaatii hieman tarkastelua, jotta sen voisi täysin ymmärtää. Usko syntyy ihmisen sisällä jonkun väitteen kuulemisen jälkeen. Tarkoitan syntymisellä sitä, että ihmisen usko ei ole ihmisen itsensä tuottama toiminta. Se on ikäänkuin refleksi ärsykkeelle. Uskoa voidaan muuttaa kertomalla sille totuuksia tai valheita, jolloin usko saa uusia ärsykkeitä, joihin se reagoi. Mielestäni usko on tunne ja tunteita ei voi hallita täydellisesti. Et voi käskeä itseäsi uskomaan mihinkään. Ymmärtämällä uskon hallinnan mahdottomuuden ihminen voi jäädä tyhjän päälle suhteessa Jumalaan. Emme myöskään teollamme voi olla Jumalalle kelpaavia, sillä jos on rikkonut yhtä käskyä vastaan, on rikkonut kaikki vastaan. Jumalalle kelpaa vain synnitön. Jeesus on kuolemallaan tehnyt meidät yhtä aikaa syntisiksi ja synnittömiksi, kelpaamattomaksi ja kelpaaviksi. Me emme ole edes kykeneviä uskomaan ilman Jumalan apua. Miten voi saada rauhan näin sekavassa tilanteessa?

En ole sen jälkeen enää vaatinut itseltäni liikoja. Pyrin toimimaan Jumalan tahdon mukaisesti, lähimmäistäni ja Jumalaa rakastaen, mutta synnintunnossakaan en tarvitse todisteluja omasta kelpaavuudestani. Minun rauhani tulee yhdestä lauseesta, jonka olen saanut kuulla opiskeluaikana eräältä luennoitsijalta/papilta. Lause ei ole tarkka lainaus, vaan pikemmin muunnelma ajatuksesta. Totuus valkeni minulle uudella tavalla tämän lauseen myötä.

"Usko tulee Jumalalta, ihmisen tehtävä on toivoa, että se on totta."

Uskomisen merkityksestä

2009-04-11T21:08:00.003+03:00

Keskustelimme iltapalan yhteydessä vaimon kanssa yhteisen ystävämme ja vaimoni veljen kanssa Jumalasta. Lähinnä puheenaiheena oli millaisia suhteita uskontoon ja uskomiseen voi ihmisillä olla. Olemmeko teistejä (jumaluuteen uskovia), ateistejä ja angostikkoja (epäileviä)? Tämä keskustelu sai minut miettimään mitä Jumala ja uskominen minulle merkitsee. Olenhan sitä pohtinut pitkän aikaa, kymmenen vuoden ajan, mutta mietin mikä on jäänyt päällimmäiseksi ja tärkeimmäksi uskossa. Tietty olen tehnyt seurakunnassa töissä ollessani uskon asiat olivat näkyvillä, mutta on helppoa olla pitämättä niitä henkilökohtaisena kun on töissä.

Uskominen on minulle asia, jota en kyseenalaista. Ei ole varsinaisesti tarvetta kyseenalaistaa enää. Olen saavuttanut sen tilan, jolloin epäily saa olla samaan aikaan uskomisen kanssa. Ei tarvitse olla varma kaikesta. On tilaa epäilylle ja on tilaa uskolle, joka on lapsenomaisesti varma. Lähinnä epäilyn kohteena on tavat ja traditiot, jotka kuuluvat uskon harjoittamiseen. En varsinaisesti epäile Jumalan olemassa oloa tai pelastusta vaan ihmisten tekemiä uskon ilmentämiseen tuotettuja toimintamalleja.

Uskomisen merkitys on nähtävä sellaisessa kontekstissa, jossa olen kasvanut aikuisuuteen. Olen muuttanut lapsuuden aikana kolmen eri kaupungin sisällä useasti. Ystäväni ja sukulaiseni ovat jääneet taakse ja olen joutunut aloittamaan uudestaan kolme kertaa. Tämä on varmasti vaikuttanut moneen asiaan minussa. Lisäksi lapsena olen kokenut lähesten muuttamisen toiseen kaupunkiin tai edes toiseen alueeseen kaupungia todella tunteikkaasti ja se on minua ahdistanut. Minun on vaikea käsitellä negatiivisia muutoksia sosiaalisissa suhteissa nykyäänkin. Siksi ehkä on vaikeaa tehdä positiivisia suhteita ja vahvistaa niitä.

Tämä konteksti valottaa tarpeeni pysyvyyteen. Uskominen ja Jumala merkitsee minulle pysyvyyttä. Se on asia, jota minulta ei voida ottaa pois. Se on asia, joka ei koskaan muuta toiselle paikkakunnalle. Usein jos käy jotain ikävää ja kenties menetän jotain minulle tärkeää, olen yhteydessä Jumalaan ja saan siitä luottamusta, voimaa ja elämäniloa jatkaa eteenpäin. Tieto siitä, että joku asia ei koskaan muutu tuntuu minusta hyvältä.

Uskomisesta tehdään jotenkin niin vaikeaa. Kyselyissä ihmiset vastaavat kysymykseen: "uskotko Jumalaan?", että uskovat kyllä, mutta eivät niin kuin kirkko opettaa. Tai sitten asiaa pyöritellään ja veivataan ja lopulta vastataan ehkä. Kuitenkin uskominen täytyy nykyään tuntua jossain tai siitä pitää tehdä iso numero. Ei tarvitse. Uskominen on vähän kuin avioliitto. On olemassa suuria tunteita, mutta on olemassa myös tavallista arkista ahertamista ja arkista rakkautta.

Minä olen arjen kristitty. Uskominen ja Jumala näkyy minulle jokapäiväisessä arjessa, myös toki juhlassa. Joillekin leipä on "jännä", minulle leipä on lahja. Ei minun kätösin saada aikaan mitään, tarvitsen siihen tukevat kädet auttamaan. Uskominen merkitsee minulle arkea, luottamusta ja pysyvyyttä.

Oodi medialle

2009-04-08T22:03:00.003+03:00

Karvas totuus omasta pienuudesta on ajanut ihmiset syvää ahdistukseen. Älyllinen oivallus maailman suuruudesta ja omasta vähyydestä ja mitättömyydestä kosmisessa mittakaavassa on omiaan toimimaan henkisenä ponnahduslautana mielen mustaan liejuun, jota masennukseksi kutsutaan. Mikä ihmisille tuo ahdistusta, pelkoa, epätoivoa, omaa vähemmyydentunnetta, alemmuuskompleksia, mitättömyyttä? Vastaus on sunnuntaisaarnaajan tapaan sanoen; media, tuo tiedon sulatusuuni, lööppien koruton kaiku, iltapäivän pilaaja karmeine uutisineen, ihmisten kärsimyksellä mässäävä ja tienaava valtakunnan palvelija.

Harvoja asioita halveksun sydämeni pohjasta, juuria myöten, se on media, joka tienaa ihmisen kärsimyksestä. Julkinen tiedottaminen maailman pahuudesta on asia, jonka joskus minäkin ymmärsin ja jopa pidin tärkeänä ja hyväksyttynä. Media tarvitsee kasvot myydäkseen, nyt median kasvoina toimii ihmiset ja tapahtumat, jotka vetoavat tunteisiin. Karmeita asioita printataan lehtiin etusivulle, kerrotaan ampujista, lasten kuolemista, onnettomuuksista. Maailma on kauhean paha paikka asua nykyään. Kaikkialla tapahtuu kauheita, missään ei ole turvallista.

Eihän maailmalle ole tapahtunut mitään. No, on jotain, mutta ei maailma ole ainakaan niin paljoa pahentunut. Uutiset tulevat vain niin nopeasti ja niin päin naamaa ja ennen kaikkea päin sydäntä. Eihän tieto jää ihmisen päähän jos se luetaan kerran. Tieto jää, jos se synnyttää jonkun tunteen. Tunteen ihminen muistaa kauan. Tunteet kasaantuvat ja aiheuttavat sen, että koko maailma tuntuu pian todella pahalta paikalta. Tämän tunteen muistan itsessäni suurten uutisten aikana mm. tsunamin tapahtumien sattuessa. Muistan tunteen maailmasta, jossa mikään ei ole hyvin. Tunne ei kuitenkaan kestänyt kauaa. Nyt tätä tunne suolletaan jokaiseen uutislööppiin. Ketkä sitä kaipaa? Eihän niitä kirjoitettaisi, jos ne eivät myisi. Kuka menee maitokauppaan päivän päätteeksi ja huomattuaan lööpin ”Pedofiilirinki käräjillä” tai ”Vahtimestari mukioi oppilaan” päättää ostaa lehden ja saatuaan lapset nukkumaan illalla rentoutuu kamomillateen ja iltapäivälehden parissa?

Ei mitenkään turhan katkeraa tekstiä minulta. Tämä on minun todellinen pohdinta. Miksi ihminen haluaa lukea kärsimyksestä? Minun on vaikea jaksaa ottaa harteilleni ihmisten taakat joita minä en tunne. Johtuukohan se siitä, että minä otan helposti ihmisen asiat ja murheet kantaakseni ja haluan auttaa aina kun kykenen. Kun tiedän, että en voi auttaa näitä lööppien ihmisiä, en myöskään halua niitä lukea. Lööppeihin pääsee vain murto-osan miljardisosa kaikista murheista, ei niitä kannata harteilleen ottaa. Tottakai jos luen tekstin pahoinpidellystä lapsesta, ahdistun ja murehdin, mutta en minäkään haluaisi kaikkien ahdistuvan minun murheistani. Ahdistusta on jo ihan riittävästi jokaisella lähipiirissä ja itsellään ettei sitä tarvii lisätä median kautta.

Haluasin opettaa lapselleni maailman hyvyyttä ja sitä, että täällä on hyvä olla, elää, kasvaa, rakastaa ja vanheta. Kaikkialla uutiskynnyksen ylittää pahin mahdollinen paha, joka maailmassa on. Ja se työnnetään kaikkien nähtäville väkisin. Onneksi ihan pienet eivät osaa vielä lukea. Minusta piti joskus tulla medianomologisti, tai joku sellainen, mutta nyt olen erittäin tyytyväinen, ettei tarvitse keksiä juttuja julkkisten mokailuista ja ihmisten murheista sekä kirjoittaa verotustiedoista, linnanjuhlista ja realitysarjoista. Vai olisiko pikemminkin surreality parempi nimitys tälle nykyajan teatterille, jossa näyttelijät näyttelevät itsejään aivan surrealistisessa ja abstraktissa ympäristössä ja jossa atmosfäärin tuottaa produktioporukka.

Tuleeko surrealistisista realiteettiohjelmista realismia meidän kulttuurissamme? Alkaako suuret ohjelma vaikuttamaan meidän real-life -osastoon? Kuitenkin on selvää, että realityohjelmat ovat niin kaukana realitystä kuin voi olla. Ainoa asia joka niissä on ns. from real life, on käsikirjoitus, joka on yhtä huono kuin jenkkisaippuasarjoissa. Eihän ihminen, joka menee taloon asumaan moneksi viikoksi tuntemattomien ja raadin valitsemien nuorten ja luonteeltaan toisille sopimattomien ihmisten kanssa, ole sama ihminen, joka käy töissä, harrastaa, on yksin, seurustelee, on yksin, tekee kotitöitä, on yksin, käy kaupassa, ON yksin. Mitä realityä semmoinen on? Tai sitten, tässä on sulle tuhat äyriäistä ja pari tuhatta matoa. Syö puolet niin voit saada puoli miljoonaa. Rahalla saadaan ihmiset tekemään mitä tahansa. Ihmiset ovat median koiria. Vilautetaan setelitukkua niin annetaan tassua ja kuolataan. Ei sillä, että halveksisin jotenkin tätä realitykräppiä, mutta joo, se on niitä asioita, joita halveksin. Ei ole montaa asiaa.

Minkälaista kuvaa tämä realityosasto antaa ihmisenä olemisesta? Tarjoaako se nuorille kunnioittavaa, rakastavaa, myönteistä ja rehellistä kuvaa miehestä ja naisesta? Jos tarjoaa, niin ongelmaa tässä kohtaa ei ole. Jos taas rk (realitykräppi) tuottaa meille vääristyneen, tilanteen takia epäsopivan, itsekkään, vihaisen, negatiivisen, passiivisen, epärehellisen ja vääryydellä pärjäävän kuvan miehestä ja naisesta, olen entistä halveksuvampi. Varsinkin kun viina on palkintona ja sitä tarjotaan, jotta olisi kivaa ja syntyisi keskustelua. Humala on tämän kansan sairaus, miksi siitä pitää tehdä tila, johon täytyy pyrkiä. Ei humala varsinaisesta sairaus ole, mutta se tuntuu olevan lääke kaikkeen, epävarmuuteen, itseluottamuksen puutteeseen, ahdistukseen, masennukseen ja nyt myös realitykräppin katsojalukuihin. Toivon vaan, että tämä realitykräppi aiheuttaisi riittävästi ummetusta riittävän monessa ihmisessä, jotta siitä ei tulisi ainoa menestyvä formaatti.

Päätän tämän tulikiven katkuisen oodin medialle ajatelmaa, jonka olen muotoillut jostain elämäni varrelta. Sarkastisesti sopii tämän tekstin päätteeksi.

"Jos sinulla ei ole mitään hyvää sanottavaa, ole hiljaa."

Suoriutuminen

2009-04-05T20:42:00.003+03:00

Suoritukset ovat tämän maailman keinoja näyttää millainen ihminen olet. Suoritettujen asioiden kautta voimme kertoa millainen olen. Tai ainakin nämä keinot ovat käytettyjä keinoja. On helppo sanoa, että olen sosionomi ja työskentelen nuorisokodissa ja minulla on kaksi lasta. On helppo kertoa käynneensä kouluja ja harrastavansa musiikkia. Suoritukset ovat mitta ihmisarvosta. Sama käy sosiaalisissa suhteissa tai kotona. Kysytään mitä kuuluu niin usein pitää keksiä jotain merkittävää jota olisi suorittanut. Esim. tulin juuri Rooman matkalta. En minä tullut, mutta näin hypoteettisesti.

Suoriutuminen on tullut myös vanhemmuuteen. Vanhemmat miettivät omaa kyvykkyyttään tai hyvyyttä vanhempana. Mietin sitä toki itsekin, kun ensimmäinen lapseni syntyi. Suoritusvanhemmuus on joku nykyajan trendisana. Vanhemmille annetaan jatkuvasti ohjeita miten täydellisesti hoidetaan lasta. Ei purkkiruokia paljoa, ei tutti turhaan, leikitetään, puhutaan, tehdään yhdessä jotain, lauletaan, syötetään monipuolisia ruokia, käydään mammakerhossa, opetellaan kääntymään, käydään vauvauinnissa jne. Nämä asiat kun suoritetaan ollaan hyvä vanhempi. Lista pitenee jatkuvasti. Varsinkin äideiltä odotetaan näitä suorituksia. Isillä on helpompaa, koska stereotyyppinen isä menneeltä ajalta on aika etäinen lapseen.

Säälittää nykyäidit, jotka yrittävät kaikkensa ja tekevät kaikki temput lastensa hyväksi. On syytä miettiä kenen hyväksi ylipäätään vanhempi toimii. Tehdäänkö asioita neuvolantädin, mammakerhon mammojen, omien vanhempien tai anopin takia? Vai kenties tehdäänkö asiat sen vauvan tai lapsen takia? On syytä miettiä myös mikä on lapsen etu ja mikä on lapselle välttämätöntä. Kärsiikö lapsi jos hän ei pääse vauvamuskariin pariin viikkoon, jos äiti ei jaksa häntä sinne viedä?

Tärkeintä lapselle on rakkaus. Äidin ja isän ansioton rakkaus, se rakkaus, joka ei kadehdi, kersku, pöyhkeile, etsi omaa etuaan. Lapsi tarvitsee monia asioita, mutta se mitä vanhempi lapsen kanssa tekee, on lapsen ja vanhemman asia. Vanhemmuus ei ole suoritus. Vanhemmuus on ainoastaan lapsen ja vanhemman välillä. Ei kenenkään tarvise toimia täydellisenä vanhempana toisten ihmisten silmissä. Vanhempi toimii täydellisenä vanhempana, jos hän rakastaa lastaan pyyteettä ja toimii sen mukaisesti. On toki asioita, joita on hyvä tietää lasten hyvinvoinnista ja mm. hampaiden hoidosta, mutta ne asiat ovat kuitenkin toissijaisia.

Minä olen lopettanut suoriutumisen ja aloittanut toimimisen. En enää suoriudu harrastuksissa, työssä, vanhempana olemisessa vaan toimin niissä itsenäni. Suoriutuminen tarkoittaa, että joku arvioi toimintaa. Suoriutumisessa on aina kriteerit, jotka täytyy ylittyä, jotta suoritus hyväksyttäisiin. Ihmisenä olemisessa suoriutumismenttaliteetti tekee mahdottomaksi oman itsensä löytämisen ja omien arvojen mukaisen toimimisen.

Päivän ajatelma

2009-03-30T12:35:00.000+03:00

Laitoin mahdollisuuden kommentoida avoimeksi kaikille, joten kommentoikaa vapaasti. Tämän päivän ajatelma on edellisestä kirjasta "Maailman kauneimmat ajatukset" Arto Manninen (toim.).

Liian monilta ihmisiltä jää näkemättä hopeareunus, koska he odottavat kultaa. (Maurice Setter)

Uusi ohjelmanumero

2009-03-29T20:20:00.000+03:00

Tervehdys arvoisat blogini lukijat. Tänään aloitan uuden "ohjelmanumeron" blogissani. Se on huivitanssi... ei vaan ponileikki. En itsekään naura enää omille jutuilleni kymmentä minuuttia kauempaa. Aloitan siis osion, jossa kirjoitan teille ajatelman / aforismin / ajatuksen jostain kirjasta tai omasta päästäni. Saatan jopa kommentoida tätä ajatusta jollain tavalla. Lukijoilla on myös mahdollisuus kommentoida tätä lausahdusta. Normaali ohjelma, mitä tähänkin asti, elämäni opit, vaivat ja ilot, jatkuu tavalliseen tapaan.

Ensimmäinen lausahdus on kirjasta "Maailman kauneimmat ajatukset" Arto Manninen (toim.).

Onnellinen se, joka ei murehdi sitä, mitä häneltä puuttuu, vaan riemuitsee siitä, mitä hänellä on (Demokritos)

Herkullinen ajatus, mutta kamalan vaikea. Monessa tilanteessa olen huomannut murehtivani jotain joka minulta puuttuu. Silloin ei näe sitä mikä on aivan vierellä. Aina on joku murhe mielessä tai sitten on hirveä kiire. Ihmisillä on kauhesti tekemistä ja aina on kiire. Sitten siitä kiireestä jaetaan muille ja aiheutetaan muissa kiireen tuntua. Itse en siedä jatkuvaa kiirettä. Asiat pitää voida tehdä niin nopeasti kuin ne on inhimillisesti mahdollista. Kaikki turha kiire pois ja varsinkin kiireen tekeminen. Siis se, että kuvitellaan kiire ja ajatellaan, että ainoastaan kun on kiire niin tekee jotain hyödyllistä. Eikö ihmiset voisi sanoa, että en ehtinyt, pitää ensi kerralla kokeilla toisella tavalla. Kyllä kiireestä on hyötyäkin, sanotaan että kiire/stressi on paras muusa.

Minä koetan, että kiireeni töissä, lasten kanssa ja muutenkin ei tulisi sen hyvän näkemisen eteen, jota elämässäni on. Kiireen vähentäminen maailmasta saisi ihmiset näkemään toisensa ja hyvät asiat elämässään ja myös mahdollisesti näkemään sen mitä hyvää voisi toisen ihmisen puolesta tehdä.

Pysähdy hetkeksi katsomaan omaa elämääsi ja kiellä itseäsi näkemästä mitään pahaa. Silloin olet onnellisimmillasi.

Tarpeettomuus

2009-03-28T01:17:00.000+02:00

Eräänä päivänä harjoitusten jälkeen minua ärsytti mielettömästi. Joku asia meni pieleen tai ainakin rupesi vihastuttamaan. Suutuin erään ihmisen toimintaan vaikka se ei ollut mitenkään väärää. Hänen toiminnassaan ei ollut mitään mikä olisi antanut syyn suuttumiselle. Tilanteessa sain kuitenkin kehitettyä itselleni ärtymyksen, joka vaikutti kaikkeen toimintaani sinä iltana. Siihen liittyi näin analysoituani pettymystä ja tarpeettomuuden tunnetta. Soittoni ja tarpeeni sinä iltana viskattiin viemäriin ja keskityttiin muihin ihmisiin (tämä oli siis tunne, joka minulla oli, ei varsinaisesti se mitä tapahtui).

Tarpeettomuuden tunne sattuu kamalasti. Ajatus siitä, että minua ei tarvita, on varmasti monen mielestä lähes pahinta mitä voi sosiaalisessa elämässä olla. Tällä kertaa oli kyse vain ajan käytöstä ja siitä, että oli keikan kannalta tärkeämpää keskittyä johonkin muuhun. Mutta se ei ole tämän blogikirjoituksen pointti.

Miksi tarpeettomuus koskettaa minua erityisesti? Tarvitsenko jostain viestejä siitä, että olet tärkeä ja minusta välitetään? Tottakai tarvitsen. Mutta miksi en usko vähällä. Olen toki saanut kuulla tärkeydestäni ja osaamisestani ja kaikkea hyvää itsestäni, mutta osaanko ottaa sen vieläkään vastaan. Tämä on nimittäin asia, jota olen pyrkinyt kehittää itsessäni. Kyllä luulisin osaavani ottaa palautteen vastaan, ehkä kyse ei olekaan siitä. Olisiko se niin, että jos palautetta ei tule, olen epävarma siitä, mitä minusta ajatellaan? Tai peräti ajattelen automaattisesti pahinta. En ehkä tee tätä älyllisellä tasolla, pikemminkin se tapahtuu tunnetasolla.

Tarpeettomuuden tunne ja pettymykset herättävät minussa ärtymystä. Toivoisin osaavani käsitellä ne muulla tavoin. Tässä kyseessä olevassa tilanteessa olisi auttanut, jos olisin kertonut ajoissa mitä haluan. Toisaalta en edes itse tiennyt tuolloin mikä olisi tilannetta helpottanut. Jälkeenpäin kyllä soitin ärtymykseni inkarnaatiolle (en ole vihainen usein ihmiselle vaan tilanteille) ja selvitin asian. Tarvitsin ensin hieman tuuletusta. Sen olen kyllä oppinut, että koskaan ei saa jäädä mitään hampaankoloon. Ja sen, että puhumalla suoraan ihmiselle jota asia koskee, saadaan paras tulos.

Ärtymyksen sanominen ääneen on minulle ollut aina vaikeaa. Kasvatusta voi yrittää syyttää, mutta järkevämpää on pyrkiä kehittämään itseään. Yritän sanoa seuraavan kerran ärtymykseni heti enkä odota kunnes tunteet laantuvat. Olen toisaalta sitä mieltä, että tunnekuorman alla puhuu itseni lisäksi harkitsematon superegoni mr. Hyde, tuo varjoinen synkkä hönkä usvaisella kadulla vaanimassa viatonta sielua. Olisiko jotain pelkoa omaa mr. Hydeä kohtaan? Hypoteettisesti ajatellen: pelkään/en osaa näyttää tunteitani itselle ja muille, siitä seuraa ärtymys, en saa puhuttua auki asioita, siitä seuraa ahdistus, joka tuo lisää ärtymystä. Tämän ärtymyksen aikana en osaa sanoa sitä ääneen mitä kannattaisi. Kiellänkö itseltäni ärtymyksen, saanko olla suuttunut, pettynyt? Jälleen kerran älyllisesti en kiellä, mutta tunnetasolla tilanne on toinen.

Minulta kysyttiin pari päivää sitten, että mikä on haastavinta isyydessä. Vastasin siihen, että oman ajan sumpliminen. Kuitenkin huomasin nyt, että haastavinta on/oli tarpeettomuuden tunne. Silloin kun lapsi voi huonosti ja ainostaan äiti kelpasi, olin lapselleni ilmaa. Se tuntui todella pahalta. Tämä aiheutti minulle ärtymyksen, surun, pettymyksen. Ihminen, jolle antaisin kaikkeni, ei tarvinnut minua. Olen siitä tyytyväinen, että minä kelpaan, siis olen yhtä tärkeä lapsilleni kuin äitinsä, vaikkakin äiti on aina tärkein ja minun puolestani niin saa olla.

Tarpeellisuuden tunteeseen liittyy myös sosiaalisen elämäni dilemma, varsinainen pulma, lähes pähkinä. Koen jotenkin siten, että elämäni on ympäristöni varjossa. Meille tullaan tapaamaan lapsia tai vaimoani, eikä erityisemmin minua. On toki ihmisiä, jotka tulevat tapaamaan ainoastaan minua, mutta harvemmin. Montaa tällaista ystävää minulla ei ole. Joillekin ihmisille "pitää" keksiä joitain tekosyitä, jotta voisi kutsua luokseen. Muistan tämän olleen minulle kipupisteenä jo kauan. Nuorena muistan, että en viittinyt soittaa kavereille, koska ajattelin, että jos he eivät soita minulle, he eivät kaipaa minua. Olen ottanut jo askeleita kohti rohkeampaa minää, mutta tie on pitkä. Miksi ylipäätään olen huolissani siitä, että kaipaako joku minua, saanhan minä silti kaivata ja haluta nähdä häntä.

Avoimuus

2009-03-26T23:54:00.000+02:00

Olen luonteeltani rauhallinen ja kuunteleva, sivusta katsoja. Vai olenko? Edellisellä keikalla soittaessani huomasin olevani lavalla ihan jotain muuta. Jotain energiaa minussa on, joka ei tule esiin arjessa. Minusta tuntuu, että se rauhallinen ihminen joka olen ollut aina, haluaa väistyä ja tilalle tulla jotain muuta. Energiaa, iloa, sykettä. Toki ihmisessä on useita puolia ja rauhallinen tulen varmasti aina olemaan. Tuntuu, että tämä avoimempi ja räväkkäämpi puoli minusta tahtoo esiin. Vanhat totutut tavat ja ympäristö vaikeuttavat uuden persoonan löytämistä, tai ei uuden persoonan ihan kokonaan, vaan persoonan eri ulottuvuuksien löytämistä. Ihminen toimii usein tilanteessa kuten hänen odotetaan toimivan. Minun odotetaan olevan rauhallinen, sulkeutunut ja hiljainen. Tai ainakin minä luulen muiden odottavan. Silloin minun on vaikeaa saada itsestäni irti enempää.

Tuntuu, että häpeän jotain itsessäni, kun olen avoin ja ulospäinsuuntautuva. Pelkäänkö kenties saavani negatiivista kaikua? En pelkää noloja tilanteita, osaan kyllä nauraa itselleni, mutta joku kanssakäymisessä on, joka on vaikeaa. Avoimuus ja iloisuus tuntuu onnistuvan parhaiten työssä ja keikalla esiintyessä. Oman elämäni vähättely tuo avoimuuteen uusia haasteita. Huomaan jatkuvasti vähätteleväni omaa itseä ja elämääni. Mitähän varten minä sitä teen? Näin älyllisesti ajateltuna minulla menee kaikin puolin todella hyvin. Vaatimattomuus on suomalaisten hyve, josta on muodostunut kansantauti. En minä halua vähätellä itseäni, koska minun tapauksessani, jos vähättelen itseäni en osaa arvostaa myöskään muita. Ainakaan en osaa sanoa sitä arvostusta ääneen. Pidän todella montaa ihmistä tärkeänä, hyvänä, osaavana ja rakkaana, mutta en osaa sanoa sitä.

Avoimuus minulta puuttuu monessa tilanteessa. Ehkä siihen liittyy myös se, että en sano mitä sylki suuhun tuo useinkaan. Asioita täytyy pyöritellä pitkään. Kuulin sen liittyvän savolaisuuteen. Tästä monesti on koitunut se, että tilanne ja tilaisuus sanoa jotain menee ohi. Ajattelen päässäni asiat ja suuni ei osaa sitä sanoa tai suu on sitä mieltä, että ne sanat eivät sovi sinne. Huomatkaa kuinka helposti ulkoistin ongelman. Ei, kyllä vika on siinä, että minä olen huono kehumaan, olemaan avoin ja minulla on hyvin hidas sytytys. Mitenhän tähän voisi vaikuttaa tai miten sen kanssa voisi oppia ja opettaa muita elämään? Kanssakäyminen on kovin hektistä minulle. Ihmiset ovat kiireisiä tai ainakin heidän elämänsä tuntuu heistä itsestään kiireiseltä. Tämä kiire pakottaa minut puhumaan nopeasti, jotta ehdin sanoa jotain. Silloin ei tule mitään järkevää ulos. Jos olisin avoin, niin asiat tulisivat luontevasti. Tämmöinen sulkeutunut persoona tarvitsee pitkän ajan ajatusten kokoamiseen ja sanojen järjestelyyn. Avoimella mielellä ei sanojen järjestyksellä ole väliä, eikä myöskään haittaa vaikkei ajatuskulku ole täysin taiteen sääntöjen mukaista.

On olemassa ihmisiä joiden kanssa on vaikeaa puhua, vaikka he olisivatkin olleet kaverini jo pitkään. Tällainen kemia on minulle hyvin vaikeaa ymmärtää, eihän siinä ole mitään järkeä. Luulisi voivan keskutella kenen kanssa tahansa joistain arkisista asioista. Kaikkien kanssa se ei ole helppoa. Silloin avoimuus kärsii huomattavasti. Tuntuu joku paine rintakehässä, joka estää kaiken aidon ja avoimen kanssakäymisen. Kuvainnollisesti tietty.

Hitauteni takia minun on vaikeaa ottaa osaa keskusteluun, usein asia on mennyt ohi ennen kuin minä olen edes ymmärtänyt saati keksinyt jotain lisättävää. Kirjoittaminen on siksi paljon helpompaa minulle. Kukaan ei ole vaihtamassa puheenaihetta kesken pohdinnan. Asiasta toiseen hyppiminen ei sovi minulle, ainakaan en ole siihen vielä tottunut. Kanssakäyminen on aika kiireistä ja mukana täytyy pysyä, jotta voisi kommunikoida. Jos jää hetkeksi haaveilemaan (joka on minulle erittäin yleistä), putoaa keskustelusta ulkopuolelle.

Jotain siitä energiasta, avoimuudesta ja elämänilosta, jota on minulla esiintyessä, haluaisin saada arkeen ja ihmisten väliseen kanssakäymiseen.

Tunnevammat

2009-03-23T23:42:00.000+02:00

"Ei itkeä saa, ei meluta saa", "Älä nyt leikistä suutu", "Miehet ei itke!", "Älkää peljätkö"

Kirjoittamattomia ja kirjoitettuja sanontoja esihistorialliselta ajalta. Kuinka paljon nämä sanonnat ovat todellisuudessa vaikuttanut minun elämääni? Epäilen, että merkittävyys on suurempi kuin luulisikaan. Erityisesti sanonta "miehet ei itke!" aiheuttaa ns. tunneasennevamman. Itku on reaktio tunteesta, joka muodostuu tietyssä tilanteessa. Jokaiselle tunne tulee eri tilanteessa. Itku ei sinällään ole tunne vaan kanava sen tunteen purkamiseen. Tunne, joka ei purkaudu, patoutuu. Miehet eivät itke helpolla ja itkulle on useita eri ehkäisytekijää: tilanne, ihmiset ympärillä, alkoholin määrä veressä, itkun hyväksyntä, muiden itku ja olenko äijä vai en. Surun tuntee jokainen, mutta miten ihminen purkaa surunsa, jos hän ei voi itkeä tai jakaa suruaan toisen kanssa. Nimittäin mies ei myöskään puhu eikä pussaa. Vaikka itsesäälissä ryvetäänkin, ei tosiasioista varsinaisesti puhuta, lähinnä öristään illalla kännissä kuinka huonosti menee. Onpa negatiivinen kuva suomalaisesta miehestä? Onko tässä jotain totta?

Miksi tunteita on tukahdettu halki vuosien? Tunteet ovat olemassa vai päällepäin en näkyisi yhtään mitään. Tunteet saattavat olla ihmiselle täysin tuntemattomia. Tunne on olemassa, mutta ei ole tietoa mitä se tarkoittaa. Tunteet ovat varsinaisia agentteja naamioitumaan, pettymys muuttuu helposti vihaksi. Lisäksi tunteet tulevat harvoin yksin. Usein rakkauden mukana on kaipuuta, ihastusta, yhteenkuuluvuudentunnetta, ystävyyttä, myötätuntoa jne. Vihan kanssa on ahdistus, ärsytys, katkeruus yms.

Keinoja purkaa tunteita on monenlaisia. Siihen nämä aikaisemmin mainitut kiellot luultavasti viittaavatkin. Ei tunteita varsinaisesti ole kielletty, vaikkakin sanamuoto on juuri sitä, vaan kiellettään tunteiden negatiivinen ulosanti. Itku ei ole tunne, eikä itkua sinällään kukaan kiellä. Ehkä silloin, kun itkeminen aiheuttaa häpeää. Kun itku kielletään, kielletään myös tunne, jolloin on vaarana syntyä tunnevamma. Itkun kieltäminen on luultavasti tarkoittanut toivetta surun poistamisesta toisesta ihmisestä. Eli ihan kiva ajatus. Kuitenkin ajatus menee mönkään. Ei suruakaan voida noin vaan poistaa. Miksi emme soisi toisillemme ne tunteet jotka heillä on? Pois kaikki tunteenkieltosanonnat, tilalle tunteensallimussanonnat. "Älä itke" -> "Mitä suret", "Miehet ei itke!" -> "Mies olla surullinen, mies ei kuitenkaan itke, jos ei itketä".

Mitähän varten eritoten suomalaiset miehet pelkäävät näyttää tunteitaan? Kivaakaan ei saa olla kuin kapakassa kolmen aikaa yöllä umpitunnelissa, jolloin myös kaikkein syvällisimmät rakkaudenosoitukset ilmaistaan. En minäkään osaa näyttää tunteitani, mutta opettelen. Erityisen vaikeaa on positiivisten tunteiden ilmaisu ilman hyväksyttyä tilannetta, kuten Suomi - Ruotsi -lätkämatsia -95. Silloin jopa miehet voivat halata toisiaan.

Tarkoitukseni ei ole lytätä suomalaista miestä, vaan katsoa itseäni kauempaa ja löytää jotain tämän karikatyyrin osa-alueilta omasta persoonastani. Minun miehisyyteni ei kärsi tunteiden ilmaisusta, en vaan välttämättä ihan osaa. Jotenkin tuntuu, että ihmiset eivät odotakaan minulta suuria tunteita ja tunteen ilmaisuja. Eihän minun suuhun sovi edes sana "ihana". Tunteitaan ja ajatuksiaan on vaikeaa ilmaista, kun sanat eivät sovi omaan suuhun.

Tunne on persoonallinen näkemys tapahtuneesta. Se on kuin laittaisi silmät kiinni ja kokeilisi tuntematonta esinettä. Tuntemastaan muodostaa tulkinnan, joka on itsessään oikea. Tunne on omaa sisäistä tulkintaa ympäristöstä. Miksi siis tämä tulkinta (tunne) kielletään, ja tämän tulkinnan pantomiimia (ilmaisu) halvennetaan.

Kun minulta kysytään "mitä kuuluu?" vastaan "ihan hyvää". Sama päätee, jos minä kysyn. Mitä tällä kysymyksellä oikein tarkoitetaan? Psykologiystäväni kanssa keskustelin aiheesta ja hän sanoi, että kysyessään mitä kuuluu, hän tarkoittaa miltä tuntuu. Se ajatus tuntuu minusta hyvältä. Ei minua varsinaisesti kiinnosta mitä joku on puuhannut töissä, ellei ole jotain oikein tärkeää, vaan haluan kuulla miltä tuntuu. Onko hyvä mieli, surettaako joku, ahdistaako, ärsyttääkö, suututtaako, oletko iloinen, väsynyt vai mitä. En halua pitkää jaaritusta siitä, oliko joku toinen henkilö jossain jotenkin väärällä tavalla toiminut tai oliko sillä jotenkin omituisen näköiset vaatteet. Kun kerran kysyn mitä sinulle kuuluu, eli miltä sinusta tällä hetkellä tuntuu, niin siihen voisi myös vastata. Oikeastaan tämä höpinä kohdistuu lähinnä minuun, voisin yrittää edes vastata kysymykseen "mitä kuuluu?" jotain muuta kuin "ihan hyvää".

Tunteet ovat vaikeita. Ei niistä osata puhua, ne kielletään ja niiden ilmaisu on vajavaista. Kansalaisopiston kurssitarjontaan pitäisi lisätä "tunteita tunnevammaisille" ja "tunneilmaisutaitoa huiveilla (oma huivi mukaan)".

Olen huomannut olevani tasapainoisempi ja onnellisempi ihminen, peräti "jännempi", kun olen mahdollistanut tunteiden ilmaisun. Tunteet patoutuivat sisälläni pitkään, kunnes jossain vaiheessa oli kuppi täysi. Tunneilmaisu oli tuolloin hyvin voimakas, eikä sitä pystynyt estämään. Sallin itselleni tunteet, sallin ilmaisun, sallin olla sitä mitä todella olen. Se tuntuu hyvältä.

Kasvatusreaktio

2009-03-16T23:18:00.000+02:00

Asia mikä minua on ahdistanut ja aihettanut pahaa oloa: laulaminen. Olen saanut äidiltäni perinnöksi asenteen "jos et osaa laulaa, älä laula". Äitini ei laula. En ole koskaan kuullut äitini laulavan, edes yrittävän. Minuun on iskostunut tunne laulamiseen, joka on vastaan sitä mitä ajattelen kaikesta muusta: yritä, harjoittele, ei haittaa jos ei heti onnistu. Mutta laulamisessa yrittäminen ei ollut mahdollista. Vieläkin kommentit vitsit tai negatiiviset kommentit laulamiseeni tuntuvat pahalta turhaan. Epäonnistuminen on minulle askel onnistumiseen muissa tilanteissa, laulamisessa on vaikeampaa. Miten voi yksi asia olla näin erilailla? Kyse ei ole siitä, että en osaisi laulaa, eikä siitä, että en luottaisi itseeni, vaan pikemminkin kyseessä on tunnepohjainen kasvatusreaktio. Ihminen toimii ja oppii outoja asioita ja ihmeellisellä tavalla kasvaa omaan persoonaansa, jossa on omat kipupisteensä. Asia, jota äitini häpesi itsessään ja sanoi, että ei voi sitä tehdä, periytyi minuun.

Toisaalta kiitän äitiäni siitä, ettei laulanut minulle epävireisellä äänellä. Jos hän olisi laulanut paljon väärin, olisin oppinut sen tavan laulaa ja nuottien tunnistaminen olisi vaikeaa nyt. Olen joutunut opettelemaan musiikkiin liittyvät asiat itse, kotona en oppeja saanut. Laulaminen ei minua enää ahdista niin paljoa kuin muutama vuosi sitten. Laulan mieskuorossa tenoria ja olen saanut paljon itseluottamusta laulamiseen. Huomasin olevani oikeastaan aika hyvä siinä.

Kuoroon liittyminen ja siellä laulaminen olivat minulle suuria harppauksia kohti omaa kehittymistä monessakin suhteessa. Olen pitänyt laulamisesta kauan, sen tunteiden ilmaisemisesta, esiintymisestä, ilon tuottamisesta. Nyt osaan arvostaa itseäni myös laulajana. Vierelläni on kasvanut vaimoni, joka on laulanut koko ikänsä ja kuoroissa ollut ala-asteelta asti. Hänen laulamisensa on enkelin ääni, jota ihastelin nuorena ja edelleen. Hänen osaamisensa on kuitenkin vahvistanut minun äitini ääntä "älä laula, jos et osaa".

Minun ahdistuksestani on tullut minulle ilo, jota haluan jakaa. Tämän miehen saa kyyneliin laulu, jonka laulan lapsilleni lähes joka ilta. Laulusta tuli vakiolaulu varhain ja joka ilta lapsille lauletaan sama laulu, ja vieläkin herkistyn usein sitä laulaessani, erityisesti viimeisten lauseiden aikana "pysy luonani ainiaan".

Virsi 548: "Tule kanssani Herra Jeesus, tule siunaa päivän työ, tule illoin ja aamuin varhain, tule vielä kun joutuu yö, tule vielä kun joutuu yö. Tule askele askeleelta, minun kanssani kulkemaan, sua ilman en saata olla, pysy luonani ainiaan, pysy luonani ainiaan. "

Kavereita, tovereita ja ystäviä

2009-03-12T22:38:00.000+02:00

Ihmiset määrittelevät toisia suhteessa itseensä monella tavalla; on naapureita, sukulaisia, julkkistuttuja telkkarista, idoleita, moikkaustuttavia, soittokavereita, työkavereita, armeijatovereita, esimiehiä, tuttuja, pomoja, tutuntuttuja, sukulaisten tuttuja, kaimoja, blogikavereita, sielunveljiä/siskoja, setiä, tätejä, ystäviä, ihastuksia, rakkaita, lähimmäisiä, aviopuolisoita, siskoja, veljiä, lapsia, anoppeja, appiukkoja, vävyypoikia, lankomiehiä, vaimon kavereita, vaimon kavereiden lapsia, vaimon kavereiden lasten kavereita, vaimon kavereiden lasten isien vanhempia, jne. jne. On jotenkin helpompaa olla toisen ihmisen kanssa, kun on joku ulkoa määrätty suhde. Toisaalta tämä suhde saattaa myös vaikeuttaa kanssakäymistä, kuten anopin ja vävykokelaan välisessä vuorovaikutuksessa.

Missä vaiheessa ystävyyttä, kaveruutta, toveruutta on tarkoitus määritellä mitä kyseinen suhde on. Tuleeko se itsestään, vai täytyykö sanoa jotain, joka muuttaa kaiken. Esim. "alaksä oleen". Puolison etsiminen siinä mielessä helpompaa, silloin suhde on jotenkin selvempi. Sanotaan vaan, että "alaksä oleen", ja sitten ollaan sillai... yhdessä. Minulla ei ole kokemusta tästä yhtään, joten voin olla aivan väärässä, kerron siitä ehkä tulevissa blogeissa.

Kun mietin joitain tuttaviani, päässäni käy läpi terminologinen kamppalu, jonka voittajaksi yltää parhaiten juuri tätä henkilöä kuvaava termi. Usein tulee mietittyä onko henkilö minun ystäväni, kaverini tai tuttavani vai kenties vaimoni ystävä, kaveri tai tuttava. Tämä on valitettavaa siinä mielessä, että jos asetan ihmiselle valmiin termin, esim. vaimoni kaveri, hänestä ei tule koskaan minun kaveriani. Miksi rajaisin ihmisiä asettamalla valmiita malleja ja termejä. Niinhän minä teen. Tajusin sen vasta tässä vaiheessa, eihän suhteet voi syventyä tai muuttua miksikään, jos pidän kiinni vanhoista termeistä. Kieli on esteenä omien suhtautumisten muuttumiselle.

Kuka sitten on kaverini? Tarkoitetaanko sanalla "kaveri" ihmistä, jonka kanssa voi kutsua kotiinsa, nähdä lounaalla ja jutella niitä-näitä. Minulla tuntuu olevan paljon kavereita, joita minun on vaikea kutsua kotiini vaikka lounaalle ilman "esiliinaa". Esiliinana voi toimia joku syy, kuten juhlat, lapset, yhteinen harrastus, vaimo, joku toinen kaveri, jonka kanssa voi kutsua muitakin. Eli tarvitsen jonkun tekosyyn nähdäkseni tiettyjä kavereita. Eipä ole montaa kaveria eikä ystävää, jotka voisin kutsua luokseni tai mennä luokse ilman mitään syytä. Kaveri minulle on ihminen joka viihtyy kanssani, ei se sen kummempaa tarvitse.

Mikä sitten on ystävä? Mitä ne ystävät oikein keskenään tekee? Miten se eroaa kaverista? Tulipa monta kysymystä. Kuin pappi saarnassaan minä tietysti vastaan itse tekemiini kysymyksiin. En aivan. Uusi oivallus tuli päähäni tätä kirjoittaessani. Olenko minä ystävä kellekään? Mitä me miehet oikein ystäviltä haemme? Juoma- ja saunaseuraa vai? Jotain syvällisempää ja henkilökohtaisempaa sen on oltava, koska kavereiden kanssa voidaan juoda ja saunoa. Onko siinä joku tunne mukana mitä kaveruudessa ei ole? Huomaan itsestäni, että tämä ei ole mitenkään selvä asia minulle. Poikia sanotaan laumaeläimiksi ja tytöillä on pari parasta kaveria. Minä en ollut nuorena laumaeläin, eikä minulla ollut ns. parhaita kavereita, oli vain kavereita, tuttuja. En varmaan luota itseeni vieläkään niin paljoa, että voisin kuvitella, että minua todella pidettäisiin ystävänä. Olen todella hitaasti sosiaalisiin tilanteisiin lämpenevä ihminen, enkä oikein isossa porukassa osaa ottaa omaa tilaa. Kahden kesken on vähän helpompaa. Ehkä siinä on jotenkin selvenpää minulle, että paikalla olevat ihmiset ovat toisiaan varten.

Olen liian vähän yhteyksissä ystäviin ja kavereihin. Kyllä minua kiinnostaa mitä heille kuuluu. Miksi en siis kysyisi? Ihmetyttää itseänikin.

Lisää kipupisteitä, häpeä

2009-03-11T23:50:00.000+02:00

Mitä varten ihmisen tulee hävetä itseään? Onko joku kirjoittamaton sääntö, että jos olen huonompi kuin joku toinen, häpeän? Tämän häpeän kanssa olen taistellut vuosikausia. Nyt olen onnekseni voittanut sen monilta osin. Suuri oivallukseni elämää kohtaan tuli harjoitellessani rumpujen soittoa. Tuntui hyvältä onnistua tavoitteissaan. Olikohan ensimmäinen kerta, kun laiton tosissaan pitkäntähtäimen tavoitteen, ja saavutin sen erittäin hyvin? Aiemmin olin ajatellut, että asiat menee miten menee ja kuuluu mennä. Kaikki on mennyt toki hyvin, mutta en ollut asettanut itselleni tavoitteita. Rumpuharrastuksessa laitoin selkeät tavoitteet ja laadin aikataulun ja harjoittelin päivittäin.

Yli vuoden kestänyt rupeama opetti minulle kärsivällisyyttä, itsekuria, määrätietosuutta ja ennen kaikkea opin kuinka kykenen moneen, kunhan laitan asian tavoitteeksi ja pysyn suunnitelmassa. Tämä prosessi vähensi häpeää todella paljon. Ei pelkästään rumpujen soiton osalta, jota tosiaan häpesin aikaisemmin, vaan myös monelta muulta osalta elämässä. Ymmärsin kuinka häpeä omaa osaamattomuuttani kohtaan on täysin tarpeetonta, aiheetonta, ja peräti typerää. Minusta on tullut harrastukseni osalta itsetietoisempi ja itsevarmempi. Tämä itsetietoisuus ja itsevarmuus on siirtynyt elämäni muillekin osa-alueille.

Häpeä on vaikeaa. Ei ihminen voi häpeälleen yhtään mitään. Se tulee ja lamauttaa. Oman pienuuden näkeminen ja sen asettaminen ihmisten arvioitavaksi on monelle vaikeaa. Häpeä on vuorovaikutustunne, joka syntyy toisen ihmisen arvion kohteena olemisessa.

"Mittee muukki miust ajattelloo...", savolais-suomalainen sanonta.

Oman minuuden tunnustaminen, itsetuntemus, heikkoiksiensa näkeminen ja niiden hyväksyminen ovat tässä kohtaa avainasemassa elämään oppimisessa. Harjoittelua piisaa harrastuksissa ja elämään oppimisessa, oivallukset elämästä saattavat löytyä mitä ihmeellisimmistä asioista.

Kipupisteitä

2009-03-10T23:33:00.001+02:00

Aloitan blogikirjoittamisen tällä tekstillä. Se kuvaa jotenkin elämään oppimisen lähtökohtia. Ilman kipupisteitä elämässä, ei olisi opittavaakaan. Kriisit antavat mahdollisuuden muutokseen. Usein ihminen on niin jääräpäinen, ettei ymmärrä tehdä muutosta ennen kuin tilanne on kärjistynyt vakavaksi. Itse näen omassa elämässäni aivan samankaltaisia piirteitä. Kriisit pakottavat muutokseen. Työpaikkani menettäminen ja sen työpaikan ilmapiirin ja huonon kohtelun jälkeen näen uusia mahdollisuuksia. Kriisi toi paljon hyvää.

Olen miettinyt miten saisin kaikki oivallukseni elämään oppimisesta tekstimuotoon ja vieläpä jakaisin niitä muille. Uusin oivallukseni on, että blogikirjoitus on nykyaikaisen teknologian mahdollistama foorumi, joka osuu tähän tarpeeseen loistavasti. Ajatukseni saaminen paperille tai sähköiseen muotoon, antaa minulle tilaa todella pohtia.

Oman elämän oivallukset ovat usein harvassa. Toisten elämää ja toimintaa on helppo katsoa kaukaa ja arvioida ja jopa arvostella. Itseään tutkiva ihminen huomaa usein olevansa huonompi kuin tahtoisi. Kivulias toimenpide, itsensä avaaminen itselle, tuo mukanaan eheyttä ja koko elämä saattaa muuttua. Kirurgisen toimenpiteen jälkeen sisälmysten tarkkailu antaa mahdollisuuden vaikuttaa omaan itseen ja toimintaan. Ihminen osaa ja voi moneen, vaikeampaa on nähdä mitä pitäisi tehdä. Jokaisella on omat kipupisteensä itsessään, niiden kanssa on joko opittava elämään tai pyrittävä minimoimaan vaikutukset.

Kipupisteenä omassa elämässäni näen sosiaalisen elämäni. Olen ollut aina hiljainen ja vetäytyvä, rauhallinen ja filosofinen jos ajatellaan positiivisessa valossa. Ei minulla varsinaista sosiaalisten tilanteiden pelkoa ole, mutta en ole luonteva tilanteessa, jossa on mahdollisuus puhua tai olla hiljaa. Usein olen hiljaa. Smaaltalkki -tavat eivät ole minulle tuttuja. Joskus ajattelin, että mitäs väliä mun ajatuksilla on, sanokoot muut mielipiteensä. Tunnen sisälläni tämän tunteen edelleen. Asiakastyössä on vaikea olla hiljaa, mutta silloin roolini on erilainen. Olen pyrkinyt vaikuttamaan omaan sosiaalisten tilanteiden toimintamalliin viime vuosina. Edistystä on tapahtunut, mutten vieläkään "pärjää" tuntemattomassa äijäporukassa. Naiset ovat jotenkin helpompia. Sainkin ystävältäni kuulla erään kerran, kun keskustelimme kuinka ymmärrän naisia. Hänen lauseensa oli "ymmärrät naisia paremmin kuin miehet". Emme olleet tuolloin tunteneet toisiamme kauaa, joten hän oli nolona tilanteesta. Totta on, että äijämäinen miehyys uupuu itsestäni. Kaipaan tätä äijjyyttä lähinnä miesten keskuudessa.

Moneen paikkaan sattuu ihmisessä samalla kertaan. Kipupisteitä löytyy selästä, päästä, sydämestä. Monet hakkaavat päätään seinään, jotta unohtaisivat sydänkivut. Pää sekaisin ei asiat vaan tuppaa järjestymään. Eikä se onnistu itsestään, ajattelematta, avaamatta laastareita, joita on vuosien mittaan kertynyt iso määrä. Minä löin päätäni kuvaannollisesti kun sosiaalinen elämäni oli hyvin vaikeaa. Aitoa kontaktia en saanut millään, olin sisäänpäin kääntynyt, muita kuunteleva olento. En ole tuosta ajasta muuttunut paljoa. Elämäni täyttyy toki monella tavalla, lapset, harrastukset, työ ja vaimo tuovat monenlaista tekemistä. Sosiaalinen verkostoni on aina ollut suppea, aiemmin se ei ole minua haitannut. Hektisessä lapsiperheessä, jossa tekemistä on joka hetki, muu elämä jää taustalle tai katoaa kokonaan. Energiaa ja aikaa ei ole muille suhteille, eikä muita viitti pistää tähän myllyyn joukkoon. Lapsiperheet vaativat ystäviltä kiirreettömyyttä ja kärsivällisyyttä. Meidän perheessä on kaksi täysihoidossa olevaa palleroa, joten tarjoilu ja kestitsiminen on tuolloin energiaa kuluttavaa. Minä olen savolaisesta suvusta, jossa vieraat saavat aina hyvän kohtelun, kunnon tarjoilun ja palvelun. En siihen tässä mylläkässä kykene, joten vieraiden kutsuminen jää harvemmalle.

Kipupisteet kuuluvat monesti elämän tilanteeseen, eivät ne ole pysyviä vaan ajan ja verkoston kanssa hoidettavia asioita. Monesti vaan tuntuu, että meidän miesten on vaikea sanoa, että nyt sattuu. Lähinnä tulee huudettu "p****le", ja lähdettyä hakkaamaan halkoja. Ihmisten vaikeus jakaa pahaa oloaan ja kipujaan tuo mukanaan paljon sisälle patoutunutta ahdistusta, joka pahimmassa tapauksessa kroonistuu. Kipupisteiden tiedostaminen on valtava harppaus kohti eheytymistä.